Still Life (2005)

(HUOM! Lieviä spoilereita tekstissä!)

Parhaimpien seikkailujen tunnelma luodaan heti pelin alkumetreillä. Vuonna 2005 PC:lle ilmestynyt Still Life on yksi näistä peleistä. Perinteinen point’n’click seikkailu sijoittuu sopivasti joulun aikaan, joten näin joulun alla se oli täydellinen arvostelun kohde! Pelasin pelin ensimmäistä kertaa vuonna 2013, ja se jäi mieleeni erinomaisesti toteutettuna mutta vaikeana pelinä. Still Life on jatko-osa vuoden 2002 pelille Post Mortem, ja sille ilmestyi toinen osa Still Life 2 vuonna 2009. Olen pelannut sarjan kaikki osat, mutta Still Life jäi mieleen parhaana.

Murhaaja on vapaana Chicagossa. Murhien uhrit ovat seksityöläisiä ja ruumiit julmasti silvottuja. FBI:n agentti Victoria McPherson saapuu hylättyyn rakennukseen, josta on löytynyt jälleen kerran uusi urhi. Ruumis makaa verisessä kylpyammeessa. Paikalla ovat Victorian työtoverit David Miller ja Claire Ashby. Ensimmäinen tehtävä on tutkia rikospaikkaa läpikotaisin, jotta kallisarvoiset todisteet saataisiin talteen. Victoria käyttää kameraa, Luminolia, pinsettejä ja muita välineitä työssään. Rikospaikka on karmiva mutta mielenkiintoinen. Murhaaja on jättänyt jälkeensä viestejä ja veritahroja, jotka Victorian pitää kuvata ja tallentaa.

Kodikas keittiö?

Inventaarion käyttö tulee pelaajalle tutuksi heti ensi metreillä. Inventaariosysteemi on hieman hankala, mutta siihen tottuu kyllä pelin edetessä. Hahmoihin tutustutaan heti pelin alkaessa. Rikospaikan käytävällä oksenteleva Miller ja hänelle suunnattoman vihainen Ashby ovat mielenkiintoisia hahmoja, joiden ystävä pelaaja haluaa olla. Victorian pomo on erityisen pomotteleva, ja poliisi William Tate on joulukuiseen säähän kyllästynyt poliisi, joka pitää kahvista.

Jouluiset yökahvit lumisateessa.

Still Life on jaettu kahteen eri aikakauteen. Pelin toinen päähenkilö on Victorian isoisä Gustav McPherson, jonka osuus tarinasta sijoittuu 1920-luvulle. Victoria löytää kotinsa ullakolta vanhan muistikirjan, johon Gus on raportoinut seikkailujaan yksityisetsivänä Prahassa. Hänen tutkimansa murhat ovat aavemaisen samantapaisia, kuin Victorian tutkimat modernit murhat. Voiko näillä tarinoilla olla yhteys? Myös Victorian poikaystävän pitämä taidegalleria tuntuu liittyvän tarinaan jotenkin. Pelissä selvitetään näitä yhteyksiä ja yritetään selvittää mysteeriä murhien takana. Samalla selviää Victorian perheen tausta ja salaisuudet hänen isoäitinsä alkuperästä.

Sitten hieman mekaniikasta. Peli toimii hiiren klikkauksilla, joilla Victoria joko tutkii paikkoja, kommentoi ympäristöään tai kävelee/juoksee haluttuun paikkaan. Välillä ympäristöjen välillä on hankalaa kulkea. Esimerkiksi Victorian työpaikalla pitää joka kerta katsoa pieni hissianimaatio, kun hahmo liikkuu kerroksesta toiseen. Työpaikan kellarissa pitää liikkua kaksi aluetta, että pääsee autolle, jolla Victoria pääasiassa liikkuu. Dialogia ei myöskään voi skipata mitenkään. Näistä harmillisista hidastuksista huolimatta peli toimii ihan hyvin. Kursori muuttuu suurennuslasista käteen ja nuolikuviosta rastiin riippuen siitä, mitä ympäristössä voi tutkia. Muihin seikkailuihin verrattuna kommentoitavia asioita on aika vähän, mutta se ei paljoa haittaa.

Claire Ashbyn "toimisto".

Still Lifen parhainta antia ovat sen ympäristöt. Alkumetrien graffittien sotkema hylätty asuintalo on pelottava ja mystinen. Victorian koti on kodikas, mutta samalla ylellinen. Biljardipöytä, hyvin varusteltu baari ja oma poreallas saavat pelaajan haluamaan samanlaisen kodin. 20-luvun Praha on seepianvärinen ja kaunis. Ympäristöt ovat aika pieniä, mutta niitä on monta. Musiikkia pelissä on verrattain vähän, mutta sekin vähä toimii hyvin. Alkuvideon taustalla soi Mozartin Dies Irae. Rikospaikan tutkimista siivittää hieno deep lounge –raita, joka sopii täydellisesti pelin taustalle. Kaikenkaikkiaan visuaalinen puoli toimii hienosti, vaikka hahmojen animoinnissa onkin hieman puutteita! Peli on kuitenkin aika vanha, joten 3D-hahmot eivät ole täysin täydellisiä.

Prahan ympäristö näyttää vanhalta valokuvalta.

Pelin puzzlet ovatkin sitten toinen juttu. Osa on mukavia ja helppoja, kun taas osa on jäänyt mieleeni vaikeimpina puzzleina ikinä. (Ja minulla on kokemusta. Olen pelannut seikkailuja todella ison määrän.) Victorian ullakon lukkopuzzle ja Gustavin oven tiirikointipuzzle ovat jotain aivan kamalaa. Joulukeksien leipomispuzzle on mielenkiintoinen, mutta vähän rasittava. Loppupuolen puzzle, jossa ohjataan pientä robottia laserkentän läpi on yksi hirveimmistä ikinä. Kannattaa puzzleja toki yrittää ratkoa itse, mutta suosittelen huijaamaan, mikäli ratkomisessa menee yli tunti. Joskus pelissä ei oikein tiedä, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Tämä on toki normaalia, mutta välillä jokin pieni asia on jäänyt tekemättä, eikä peli etene. Pelin vinkkisysteemi saisi siis olla parempi.

"I like this statue. It reminds me of Ida."

Keskustelu pelissä on antoisaa. Hahmojen ääninäyttelijät ovat tehneet hyvää työtä. Victorian kommentit ovat monesti todella hauskoja. Gustavin ääninäyttelijä on sopivan eleetön, mikä sopii hänen hahmoonsa hyvin. Yleensä ottaen keskustelut ovat aitoja ja kiinnostavia. Hahmoilla on myös juoneen kuulumattomia ongelmia, mikä tuo lisää realistisuutta peliin. Murhat ovat pelissä oikeasti kammottavia, eikä peli ole lapsille sopiva. Cognition - An Erica Reed Thrillerin rinnalla Still Life on yksi parhaista murhamysteereistä, mihin olen törmännyt (peleissä JA elokuvissa!) 

Gustav Mc Phersonin tähdittämä Post Mortem sijoittuu aikaan ennen Still Lifea. Peli oli ihan OK, vaikkakin hankalasti pelattava, ja ympäristöt eivät olleet yhtä hyvin toteutettuja kuin muissa sarjan peleissä. Still Life 2 taas on yksi niistä harvoista seikkailuista, joita en ole pelannut loppuun asti. Pelin idea oli hyvä, sillä se sijoittui lähes kokonaan yhden talon sisälle. Peli oli kuitenkin harmillisen rasittava, eivätkä aikarajoitetut puzzlet auttaneet asiaa yhtään. Sarjasta suosittelen siis pelaamaan keskimmäisen pelin, eli Still Lifen! Peli on varmasti antoisa kokemus, sillä sen jouluinen, pimeä tunnelma sekoittuu murhamysteeriin ja historialliseen seikkailuun. Victorian ja Gustavin tarinat ovat kaikenkaikkiaan kiinnostavia seurata ja pelaaja saa uppoutua niihin kokonaan. 

Still Life maksaa Steamissa vain 7,99€, joka on pieni hinta hyvästä seikkailupelistä. Kannattaa siis hankkia se ja viettää rauhallista joulua pelin parissa!

-Lissu

Hyvää joulua Sokerinopan lukijoille!

Gray Matter (2011)

(HUOM! Lieviä spoilereita tekstissä!)

Sekoitus dialogeja, musiikkia, hahmojen tarinoita ja ympäristöjä saavat parhaimmat seikkailut loistamaan. Osaava tiimi on toki tärkeä, ja luovuudella on paljon vaikutusta lopputulokseen. Tämän päivän teksti kertoo pelistä, jossa kaikki palaset ovat loksahtaneet paikalleen. Kirjoitan pelistä Gray Matter, joka ilmestyi EU:ssa vuonna 2011 PC:lle. Pelin suunnittelusta vastasi legendaarinen Jane Jensen, joka tunnetaan erityisesti Gabriel Knight –sarjan peleistä. GK on itselleni hyvin rakas sarja, joten pakkohan Jensenin kirjoittama peli oli saada! Ostin pelin vuonna 2014 ja pelasin sen kaverin kanssa Steamin chatissa jutellen. Tähän väliin on pakko myöntää, että Gray Matter on yksi parhaista seikkailuista, mitä olen koskaan pelannut. (Ja olen pelannut niitä paljon...) Kovatasoisesta pelistä siis kyse!

Oli synkkä ja myrskyinen yö...

Gray Matter kertoo erilaisten ihmisten kohtaloiden kietoutumisesta yhteen. Päähenkilö on Samantha Everett, katutaikuri ja maailmanmatkaaja, joka päätyy puoliksi vahingossa Tohtori David Stylesin taloon Oxfordiin tämän assistentiksi. Myrskyisenä iltana Sam saapuu kauniiseen Dread Hillin kartanoon, joka toimii Stylesin kodin lisäksi neurobiologian laboratoriona. Mukana Samilla on vain hänen lemmikkipupunsa Houdini ja suuresti itsepäisyyttä. Samin tavoitteena on päästä jäseneksi Lontoon taikuriklubille. Oxfordiin hän kuitenkin päätyy kohtalon sanelemana. Hän yrittää pitää oikean identiteettinsä salaisuutena esittäen yliopiston opiskelijaa. Suunnitelma toimii hyvin... Ainakin aluksi.

Pelin aikana pelataan välillä myös Tohtori Stylesilla, joka on pelin toinen päähenkilö.  Tohtorin vaimon kuolema on yksi pelin päätarinoista. Stylesin pakkomielle saada yhteys kuolleeseen vaimoonsa on suuri osa peliä. Tämä traaginen tarina on erittäin hyvin kirjoitettu ja toteutettu. Styles yrittää voimistaa vaimonsa energiaa etsien erilaisia aistiärsykkeitä, jotka muistuttavat häntä rakkaastaan. Myös Samin taustatarina on mielenkiintoinen. Sijaiskodeissa koko elämänsä viettänyt nuori nainen on älykäs ja taitava, mutta tietyllä tapaa myös rikkinäinen sielu. Kahden päähenkilön välinen suhde kehittyy mielenkiintoisesti pelin aikana.

Ylös, ulos ja lenkille!

Juonessa mukana on myös yliopisto-opiskelijoiden ryhmä, jotka auttavat Stylesiä neurobiologian kokeessa. Sessioiden aikana kuitenkin tapahtuu kaikenlaista outoa. Kenen tekemisiä nämä temput ovat? Onko kyse harmittomista piloista vai jostain vakavammasta? Jokainen on epäilty. Varsinkin Samin pelissä tapaamat taikuuden ammattilaiset.

Pelissä on mielestäni erittäin hyvin erilaisia hahmoja. Jokainen on jollain tapaa mielenkiintoinen, eikä tylsiä tyyppejä pelissä ole ollenkaan. Hahmojen taustojen avaaminen on palkitsevaa ja hauskaa. Sellaista tutkimustyötä ja tutustumista on vain parhaissa seikkailuissa!

Täällä kummittelee. Ihan varmasti.

Gray Matter on perinteinen seikkailupeli. Tärkeässä osassa peliä ovat myös Samanthan taikatemput, joita varten hän kantaa mukanaan pientä kirjaa. Tällaiseen pelimekaniikkaan en ole muualla törmännyt. Välillä temppujen tekeminen on hieman puuduttavaa, mutta onneksi se on sen verran helppoa, etteivät pelaajan hermot pala. Oxfordin kartta päivittyy sitä mukaan, kun juoni menee eteenpäin. Kultaisilla, hopeisilla ja tumman harmailla kirjoitetuista nimistä voi päätellä, missä on vielä tehtävää. Jokaisen osan apuna on myös prosenttilaskuri, joka laskee, paljonko osassa on vielä tekemistä. Pelin dialogit ovat välillä vähän katkonaisia, mutta se ei paljoa vaikuta pelin sujuvuuteen. Cutscenet ovat yksinkertaisia, maalattuja kuvia äänen kanssa. Joidenkin mielestä ne eivät ole vakuuttavia, mutta omasta mielestäni tyyli toimii hyvin peliin.

Dread Hillin kartano.

Pelin tunnelmasta voin vain sanoa, että wau. Oxfordin kadut ja muut hienot ympäristöt ovat unenomaisia. On kuin kävelisi itse pelin sisällä. Auringon valo suodattuu kivasti ikkunoista ja sää tuntuu lämpimältä. Musiikki on aivan loistavaa ja tukee mielenkiintoisia alueita kauniisti. Musiikki on välillä surumielistä ja välillä sopivaa kauniin päivän puzzlenratkontaan. Samilla ja tohtori Stylesilla on omat teemansa. Myös muut pelin alueet ovat mielenkiintoisia. Erilaisten questien ja puzzlejen ratkominen on mukavaa, eikä mikään ole liian vaikeaa. Silti puzzleissa on välillä mietittävääkin!

Englantilaista sisäpihaa.

Gray Matterissa yhdityvät hienosti eri hahmojen tarkoitukset ja tarinat. Parasta pelissä on sen mysteeri. Kuka on minkäkin teon takana? Onko kaikki vain illuusiota, vai onko ihmisen mielellä oikeasti voimaa? Suosittelen Gray Matteria erittäin vahvasti kaikille hyvän tarinan ystäville. Peli löytyy luonnollisesti Steamista ja maksaa kympin. Pieni hinta näin hyvästä seikkailusta! Pelikokemuksena se on minulle erinomainen – voisin jopa sanoa että rakkaimpiin kuuluva. 

- Lissu

The Dig (1995)

Vanha jalokivi. Klassikko. Mestariteos. Miten ikinä sitä kuvailetkaan, on LucasArtsin peli The Dig varmasti parhaiden seikkailujen joukossa! Vuonna 1995 julkaistun pelin tarina piti alunperin toteuttaa elokuvana, mutta lopulta siitä tulikin point’n’click –seikkailu. Hyvä niin, sillä tarina toimii loistavasti pelinä. Vuosia kestänyt tuotanto johti peliin, joka jää varmasti jokaisen pelaajan mieleen suurenmoisena kokemuksena.

The Dig on yllättävän vakava LucasArtsin peliksi. Siitä puuttuu Monkey Islandien mahtava huumori, joka on korvattu loistavalla tarinalla ja fantasiamaisella tunnelmalla. Sen juoni on perinteistä scifiä: Joukko sankareita yrittää tuhota maata kohti kiitävän asteroidin asettamalla siihen ydinräjähteitä. Asteroidi on kuitenkin erityisempi, kuin kukaan luuli. Sen sisällä on mystisiä tunneleita ja metallisia esineitä. Sankarit tutkivat paikan läpikotaisin, mutta päätyvätkin kauas kotoa vieraalle planeetalle, jonka asukkaat ovat ilmeisesti kadonneet jonnekin.

Dum-de-dum. Ydinräjähdehommia.

Planeetalla seikkailevaan trioon kuuluvat astronautti Low, arkeologi Brink ja kielitieteilijä Robbins. Planeetalla on kyllä elämää, mutta mihin ovat kadonneet sen älykkäät asukkaat? Tehtäviä on kaksi: Selvitä hengissä, ja päästä takaisin kotiin. Matkalla tulee vastaan lukittuja ovia, outoja otuksia ja salaperäisiä kirjoituksia. Kauniit aaveiden tapaiset ilmestykset tuntuvat johdattavan sankareita eteenpäin. Kaikki tuntuu samalla tutulta ja samalla oudolta! Aavikkomaisen alueen tutkittuaan joukko päätyy maan alle aulan tapaiseen paikkaan. Mitä on lukittujen ovien takana? Vain tutkimalla voi tämän selvittää.

Peli toimii samalla tavalla kuin muutkin genrensä pelit. Pelaaja ohjaa päähenkilö Lowia, joka liikkuu paikasta toiseen ja kerää esineitä klikkaamalla. Mukana on myös nykyaikaisen tabletin näköinen laite, jolla Low saa yhteyden ryhmänsä jäseniin. Pelissä on monta mukavaa ja ei-niin-mukavaa puzzlea, jotka kohottavat pelin vaikeusastetta reilusti. Vaikeimpia ovat ehdottomasti kummallisen laitteen ohjailu käyttämällä typerää nappisysteemiä, ja kuolleen alien-otuksen henkiin herättäminen luurankoa korjaamalla. Muut puzzlet ovat siedettäviä ja jopa kivoja. Lukittujen ovien availu on hieman raivostuttavaa, sillä lukkoyhdistelmää voi selata vain yhteen suuntaan. Pelissä on myös runsaasti kävelyä ja mystisellä metrosysteemillä matkustamista. (Cutscnenen voi varmaankin skipata jotenkin, mutta en itse hoksannut kuinka...)

Kummitteleva avaruusalus. Kuka sen rakensi?

The Digin tunnelma on se elementti, joka pelaajille jää päällimmäisenä mieleen. Pelissä ratkotaan ongelmia ja tutkitaan vierasta ympäristöä, mikä tekee siitä kiinnostavan ja jännittävän. Ympäristöjä on monia ja kaikki ovat toisiaan kauniimpia. Tutkiminen on mielekästä puuhaa, sillä mysteerejä on joka nurkan takana. Miten planeetan asukkaat ovat rakentaneet niin korkealaatuista teknologiaa? Mihin he katosivat? Onko sankareillamme mitään toivoa päästä kotiin? Vastauksia löytyy joka oven takaa entistä enemmän, mutta ihan kaikki eivät kestä mystisten kristallien vaikutusta mieleen. Kristallit tuntuvat olevan avainasemassa vieraan teknologian käynnistämiseen. Ne kuitenkin saattavat olla luultua vaarallisempia!

Metrosysteemi on kieltämättä kaunis mutta välillä raivostuttava.

Huomattavan suuressa osassa peliä on kuitenkin sen soundtrack. Se koostuu helvetinmoisesta sointuprogressiosta, mutta voi luoja että se toimii hyvin! The Dig on yksi niistä harvoista peleistä, jonka musiikin pariin palaan säännöllisesti. Soundtrack on hyvin scifimäinen ja eeppinen. Sen säveltävä Michael Land osasi hyvin tehdä vaikuttavaa musiikkia, joka passaa loistavasti pelin tunnelmaan. Pelin alkumereistä lähtien soundtrack vaikutti positiivisesti pelikokemukseen.

The Dig on mielestäni aika vaikea peli. Pelasin sen itse juttelemalla samalla kaverille, joka myös pelasi peliä samaan aikaan. Itse mokasin muutamassa kohtaa pahasti, mikä johti ajoittaiseen jumittamiseen. (Unohdin siis poimia pari tärkeää esinettä, joita puzzleihin tarvittiin...) Peli kestää rapeat kolme tuntia, jos tietää mitä tehdä. Välillä se on kuitenkin lähes mahdotonta. Tutkittava alue kasvaa jokaisen lukitun oven jälkeen, eikä välillä tiedä ollenkaan, mitä pitää yrittää tehdä ja missä! Joskus alueiden välillä matkustelu alkaa ottamaan päähän, mutta jokin pelissä silti kannustaa jatkamaan. (Varmaankin se aiemmin mainittu tunnelma!)

Kristalleja! Niin paljon kristalleja!

Valoa tunnelin päässä.

Pelissä on kaksi mahdollista loppua: Hyvä ja paha. Tämä ominaisuus tekee monesti peleistä mielenkiintoisempia, sillä pelin tekee mieli pelata myös toisella tapaa. Itse pelasin pelin hyvään loppuun, mutta ehkä seuraavalla kerralla kokeilen toista loppua. Tämä tarkoittaa sitä, että pelaisin pelin mielelläni toisenkin kerran!

The Dig kanattaa todellakin pelata, mikäli seikkailupelit maistuvat. Se on harmillisesti hieman unohdettu jalokivi, jonka tarina muistuttaa hieman Prometheus-leffaa. Mikäli leffa oli mielestäsi hyvä, niin todennäköisesti myös The Dig on! Eikun autiota planeettaa tutkimaan!

- Lissu

Tarzan (1999)

Joskus sitä miettii, mikä Disney-elokuva on kaikista paras. Sellaiset klassikot, kuin Kaunotar ja hirviö & Leijonakuningas jäivät mieleen loistavina elokuvina, mutta joskus elokuvasta väännetty peli voi olla yhtä hyvä kuin leffa itse. Disneyn Tarzan tuli elokuvana  vuonna 1999, ja samana vuonna se ilmestyi pelinä usealle eri alustalle. Elokuvaa opin arvostamaan enemmän aikuisena (nykyisin se on yksi lemppareistani), mutta peliä hakkasin penskana erittäin paljon. Pelin kehitti Eurocom ja Game Boy Colorille Digital Eclipse. Itse pelasin sitä PC:llä, mutta se taisi olla suosituin PS1-pelinä. Siitä on aikaa, kun viimeksi itse pelasin peliä, mutta onneksi YouTube on täynnä läpipeluuvideoita! Oman pelikokemuksen muistan kuitenkin sen verran hyvin, että uskalsin tämän tekstin kirjoittaa.

Tarzan on 2D-tasohyppely, jonka värikäs maailma on ilo silmälle. Pelin ympäristöt ovat hyvin toteutettuja mutta yksinkertaisia. Pidän siitä, etteivät pelin suunnittelijat yrittäneet liikaa. Peli on ikääntynyt hienosti, sillä sen grafiikat ovat mukavan pyöreitä ja sulavia. ”Värikäs” on tosiaan paras sana kuvaamaan peliä, sillä vehreä viidakko ja sen monipuolinen eliömaailma ovat oikein kivoja katsella. Viidakko on täynnä elämää, eikä sitä puutu myöskään muista ympäristöistä.

Viidakon puut ovat hyvin oksaisia.

Tarzan alkaa sankarin ensiaskelista syvällä viidakon uumenissa. Nuori Tarzan käy läpi ystävänsä Terkin kanssa tutorialin, ja hänellä pelataan pelin ensimmäiset kentät. Aikuisella Tarzanilla pelataan sitten loput. Sankari saa aseekseen kivisen veitsen ja heitettäviä hedelmiä. Rakastan erityisesti pelin alkupuolen viidakkokenttiä, joiden eläväiseen maailmaan ei kyllästy millään! Pelissä on myös muita kivoja kenttiä, joihin lukeutuu muun muassa Janen karkuunjuoksu ilkeiltä apinoilta ja Tarzanin seikkailu valtamerilaivan kannella. Parasta on kuitenkin viidakkokenttien puusurffailu, jossa Tarzania ohjataan vasemmalta oikealle nopeatahtisessa meiningissä. Peliin kuuluu myös luonnollisesti köynnöksissä kiipeily ja puiden oksilla pomppiminen.

Kis kis, Sabor!

Tarzan on kohtalaisen lyhyt, mutta lasten peliksi juuri sopiva. Vaikeusastetta voi itse säätää, mutta mielestäni peli ei ole koskaan liian vaikea. Haastetta tuovat pahispantteri Saborin bossitappelu ja viimeinen taistelu Claytonia vastaan. Lopputaistelu jakaa mielipiteitä. Joidenkin mielestä se on epäreilun vaikea, kun taas osa pitää sitä naurettavan helppona.  Vaikka peli onkin suurimmaksi osaksi 2D-seikkailua, niin siihen on piilotettu lukuisia eri salareittejä, joiden löytäminen vaatii tutulta reitiltä poikkeamista. Reitit osaavat olla ovelia. Salaisuuksien löytäminen vaatii kentän läpikotaista tutkimista.

Bonuskentissä taistellaan aikaa vastaan.

Pelissä kerätään perus tasohyppelyn tapaan kolikoita, Tarzan-kirjaimia, apinaluonnoksen osia ja erilaisia hedelmiä, joita voi käyttää aseena viidakon ilkeämpiä otuksia vastaan. Banaanista saa lisää energiaa ja sadasta kolikosta elämän. Janen päivänvarjon löytyessä on kenttä ohi. Kirjaimia ja luonnoksia on vaikeampi löytää ja osa niistä on erittäin hyvin piilotettuja. En edes muista, pääsinkö itse peliä koskaan 100% läpi! Myös kaikkien kolikoiden keräämisessä on tekemistä. Jos pärjää kentässä tarpeeksi hyvin, niin pelaaja pääsee kokeilemaan onneaan bonuskentässä, jossa esimerkiksi ratsastetaan isolla linnulla tai uidaan pitkin jokea keräten kolikkoja. Kaikki tämä tekee pelistä monipuolisen. Kenttiä tekee mieli pelata uudestaan, mikäli kerättäviä asioita jää keräämättä!

Terk ja maailman groovaavin leiri.

Pelin soundtrack mukailee elokuvan musiikkeja. Taustalla soiva versio Phil Collinsin ”Son of Man” –laulusta on aivan loistava. Myös groovaavan musiikin siivittämä leirintuhoamiskenttä on kiva! Elokuvan biiseistä tehdyt versiot on muokattu pelimusiikin tyyliseksi, mikä on toimiva juttu. Tyypilliseen Disney-pelin tapaan pelissä saa myös videopätkiä elokuvasta. Elokuvan nähneille nämä eivät ole mitään uutta materiaalia, mutta onhan se kiva saada edes jotain palkinnoksi hyvin pelatusta kentästä! 

Tarzanin ohjaaminen oli muistaakseni ihan helppoa näppikselläkin, tosin voin kuvitella PS1-ohjaimen olevan vielä kätevämpi laite. Tarzan osaa hyppiä, hyökätä ja riehua paljastaakseen lähialueen salaisuuksia.  Pelin edetessä pelaaja saa ohjata myös Terkia ja Janea. Mielestäni pelin sujuva toimivuus ovat iso osa sitä, miksi tykkään pelistä niin paljon. Vihollisia tulee vastaan paljon, mutta suurinta osaa ei edes tarvitse tappaa. Suurin osa viidakon otuksista on supersöpöjä! Ainakin viattomat kissamakit eivät oikein käy vaarallisista vihollisista. Ja jostain syystä elefantin selkä toimii trampoliinina, jonka avulla saa tavoittamattomissa olevia kolikoita... 

Dodging bullets.

Vanhaksi peliksi aika hyvin! Jos tästä nyt joku yhteenveto pitää keksiä, niin Tarzan on mielestäni yhtä nauttittava kokemus kuin alkuperäinen elokuva. Sen värikäs tunnelma ja monipuoliset kentät saavat minutkin ikävöimään peliä. Peli oli suosikkini lapsena, ja siitä on jäänyt vain hyviä muistoja. Disney on tehnyt jälleen kerran hyvää työtä!

-Lissu

Maniac Mansion (1987)

Seikkailupelit. On kuin katsoisi elokuvaa, johon saa itse osallistua. Dialogeihin ja puzzleihin keskittyvät pelit ovat yleensä rauhallisia tempoltaan, mutta monesti sitäkin jännempiä. Genre on vanha, ja ensimmäiset seikkailut tulivatkin pinnalle jo 80-luvulla. 90-luvun pelit ovat minulle tutumpia, mutta yksi vieläkin vanhempi seikkailu on jäänyt mieleeni ensimmäisenä pelinä, mitä koskaan pelasin. Maniac Mansion on LucasArtsin julkaisema point’n’click-seikkailu, joka ilmestyi vuonna 1987. (Se on siis vanhempi kuin minä!) Peli toimi lukuisilla eri alustoilla, joista Commodore 64 oli se, mitä meidän perheessä käytettiin. Se oli aikanaan mullistava peli, sillä mitään vastaavaa ei maailma ollut nähnyt. Peli on ensimmäinen osa ”lonkerosarjasta” ja se sai vuonna 1993 jatko-osan nimeltä Day of the Tentacle. Se on myös ensimmäinen peli, jossa käytettiin legendaarista SCUMM-moottoria.

Maniac Mansionin juoni on huikea. 20 vuotta sitten limainen meteoriitti putosi lähelle Edisonien kartanoa. Superälykäs ja limainen meteoriitti sai tohtori Fred Edisonin pauloihinsa ja pakottaa hänet tekemään kaikenlaista pahaa. Tällä kertaa Edison kidnappasi kauniin cheerleaderin, Sandyn. Pahikset haluavat varastaa kaunottaren aivot, ja aika käy vähiin! Onneksi Sandyn urhea poikaystävä Dave ja tämän ystävät ovat valmiita murtautumaan kartanoon ja pelastamaan pulassa olevan neidon. Pelin tarkoituksena on voittaa meteoriitti ja saada tohtori Edison takaisin järkiinsä. Tehtävään kuuluu paljon kartanossa hiippailua ja vaarallisia tilanteita. 

Komea joukko urheita teinisankareita.

Peli alkaa hahmojen valinnalla. Daven lisäksi pelaaja valitsee kaksi teini-ikäistä sankaria. Valittavina ovat Bernard, Michael, Jeff, Razor, Syd ja Wendy. Itse valitsen lähes aina Bernardin, joka osaa korjata elektroniikkaa ja Razorin, jonka musiikilliset taidot ovat varsin käteviä tietyssä osassa peliä. Muilla teineillä on omat erikoisosaamisensa. Pelin voi pelata läpi millä tahansa kolmikolla, mutta itse vain jumitan niillä, mistä itse tiedän eniten!  Valinnan jälkeen alkaa introvideo. Legendaarinen teemamusiikki soi alunperin Commodore 64:n SID-piirin piippailulla. Kissankokoisin kirjaimin ruutuun tuleva MANIAC MANSION ja verinen moottorisaha luovat tunnelman pelin alkuun! Voi luoja miten jännää tämä oli joskus pienempänä! 

Hahmot aloittavat seikkailunsa kartanon porteilta. Ensimmäinen puzzle on varsin ovela: Miten murtautua sisälle? Avain löytyy hyvin itsestäänselvästä paikasta. Etuoven aukaistuaan pelaaja pääsee tutkimaan valtavaa kartanoa, jossa kaikki on hieman vinksallaan. Keittiössä on pilaantunutta ruokaa, ja veitsitelineessä mootorisaha. Seinillä on outoja punaisia roiskeita. Mitä ihmettä täällä on tapahtunut? Kattokruunuun piilotettu avain, radioaktiivista vettä täynnä oleva uima-allas, ammeessa piileskelevä muumio ja toimistossa kotonaan oleva lihansyöjäkasvi ovat vain esimerkkejä siitä, mitä kaikkea kartanosta löytyy.

Täällä tarvittaisiin Cillit Bangia.

Virkistävä uintihetki? Nope.

Fred Edisonin lisäksi kartanossa asuu hänen vaimonsa Edna, poikansa Weird Ed ja kaksi mutatoitua lonkeroa: Green ja Purple Tentacle. (Tohtori Edison kehitti lonkerot omiksi lemmikeikseen.) Green Tentacle haaveilee rock-staran urasta, kun taas Purple Tentacle on pahis ja auttaa tohtori Edisonia tämän laboratoriossa. Edna ja Weird Ed pysyttelevät suurimmaksi osaksi omissa huoneissaan, mutta heitäkin pitää varoa. Muuten pelaaja joutuu kellarissa sijaitsevaan vankilaan, josta poispääsy on toki mahdollista, mutta ärsyttävän työlästä. Parasta on siis pysytellä pois rappukäytävistä, jottei kukaan talon asukeista saa hahmoja kiinni.

Musiikkihuoneessakin on veritahroja! 

Kartanosta löytyy miljoona eri avainta, joiden etsiminen ja käyttäminen on iso osa peliä. Muut puzzlet ovat vaihtelevan vaikeita. Osa niistä on aikarajoitteisia, mitä itse vihaan yli kaiken. Paljon aikaa menee myös lamppujen etsimiseen säkkipimeissä huoneissa. Pelissä on myös paljon esineitä, joilla ei tehdä yhtään mitään koko pelin aikana! Verbivalikossa on omasta mielestäni muutama verbi liikaa, mikä tekee pelistä hieman monimutkaisen.  Ja nyt kun tässä negatiivisia asioita etsitään, niin pelissä on aivan liian helppo kuolla tai jäädä jumiin. Kuoleminen on sentään selkeä game over, kun taas jumittaminen tapahtuu vaivihkaa, eikä sitä voi mitenkään huomata. Pelissä on esimerkiksi tietty määrä kolikoita, joiden käyttäminen väärin johtaa jumiin.

DISCO SUCKS!

Onneksi pelissä on myös paljon positiivista. Sen tunnelma on vaarallinen. Sellainen, että tuntee tekevänsä jotain kiellettyä. Kartanon asukkaat ovat ratkiriemukkaita, ja huumoria löytyy joka huoneesta. Pelin voi pelata läpi jokaisella mahdollisella triolla, minkä ansiosta pelitunteja varmasti kertyy pelistä innostuneille. Parasta on myös se, että Weird Edin hamsterin voi laittaa mikroon. Aivan kamalaa! Mutta niin ikonista! Peli oli aikoinaan superjännittävä, sillä sitä ei voinut verrata mihinkään toiseen aikansa peliin. Siitä tuli koko perheen juttu. Myös vanhempani muistavat Maniac Mansionin hyvin. Tässä äitini mietteitä pelistä:

”Elää vahvasti muistoissani, koska se oli oikeasti jännittävä peli - jonka kulkua seurasin taustalta muiden pelatessa. Ensimmäiseksi nousee mieleen "viikon vanha paahtopaisti" jääkaapissa. Jännittävää? Kyllä, koska ei voinut tietää sen merkitystä pelin kulkuun. Muistan myös moottorisahan, hullun tohtorin ja lukuisat huoneet ja niissä kulkemisen. Mitä on nurkan takana? Pelin musiikki soi tätä kirjoittaessani mielessäni. Vanha kunnon Maniac Mansion. Saisinpa vilaukselta nähdä sitä vielä - tai kuulla.”

Onneksi pelin hankkiminen on helppoa, sillä se tulee ilmaiseksi mukana, kun hommaa jatko-osan, Day of the Tentaclen. Maniac Mansion löytyy pelattavana Weird Ed Edisonin huoneesta.

Yhteenvetona voin sanoa, että Maniac Mansion on tunnelmallinen peli, vaikka se vanha onkin.  Suurin plussa on se, että pelin voi pelata läpi niin monella eri tapaa. Peli on lyhyt, jos tietää miten toimia, mutta aika pitkä, jos pelaa täysin blindina. Kannattaa sitä siis ainakin kokeilla, mikäli haluaa kunnon nostalgiatripin!

”Don’t be a tuna head!”

-Lissu

Kid Chameleon (1992)

Arcadeen oli ilmestynyt uusi peli, “Wild Side”, joka loi hologrammien avulla virtuaalitodellisuuden. Kaikki pelasivat sitä, mutta peli osoittautui hivenen liian todelliseksi, kun pelin loppupomo Heady Metal karkasi ja alkoi kaapata pelaajia voittamalla heidät pelissä. Tämä tarina kertoo henkilöstä, joka oli liian kova nujerrettavaksi. Tämän henkilön nimi on… Kid Chameleon!

Näinkin yksinkertaisella ja halvalla juonella lähtee käyntiin vuonna 1992 julkaistu Kid Chameleon, mutta aikakaudelle ominaisesti pelin kohokohta ei olekaan tarina vaan itse peli. Kyseessä on tosiaan tasohyppely Sega Mega Drivelle (jenkkilässä Sega Genesis), jonka on kehittänyt amerikkalainen Sega Technical Institute. Pelin alkuperäisen julkaisun jälkeen se on julkaistu uudelleen useampaan kertaan erinäisissä Sega pelien kokoelmissa, ja on saatavilla useammalle konsolille ja käsikonsolille, mobiililaitteille sekä tietokoneelle.

Pelin Eurooppalainen kansi, jossa on aivan loistava kuvaus myös suomeksi.

Kid Chameleon on hyvin paljon kuin muut sitä edeltäneet ja sen jälkeen tulleet tasohyppelyt. Pelattava hahmo, tästä eteenpäin pelkkä ‘Kid’, kävelee tai juoksee joko vasemmalle tai oikealle, kuolee kävellessään vihollisiin pahki, tappaa ne hyppäämällä niiden päälle ja hyppelee ilmassa leijuviin tiiliskiviin pää edellä timanttien toivossa.Timanttien sijasta Kid saattaakin löytää tiiliskivistä yhden yhdeksästä maskista, ja muuttuu tämän avulla maskia vastaavaksi hahmoksi. Maskien käyttö on pelin pääkohtia ja lähes jokaista maskia tarvitsee jossakin vaiheessa peliä etenemiseen. Esimerkiksi, Kid pystyy tuhoamaan tiiliskivi blokkeja vain yläpuoleltaan hyppimällä niihin, mutta blokit saattavat olla myös alapuolella tai suoraan edessä, näissä tilanteissa on pakko turvautua maskeihin. Niin paljon kuin tiedän, vain kaksi maskeista ei ole täysin välttämättömiä pelin läpäisyn kannalta, mutta niitä voi käyttää kuitenkin hyödyksi ja osa salareiteistä on mahdollista löytää vain niiden avulla. Maskien kyvyt ovat suhteellisen monipuolisia, mutta yksinkertaisesti sanottuna ne joko edistävät liikkumista tai antavat Kidille jonkinlaisen aseen.

Lentävä Cyclone temppuilemassa avaruusolentojen hyökkäyksen alla.

Maskien ainut hyöty ei ole erikoiskyvyt vaan niiden avulla myös selviää hengissä kauemmin. Kid itsessään kestää ottaa kaksi osumaa useimmista lähteistä, mutta laittaessaan maskin päähän, ja muuttuessaan joksikin muuksi, Kid saa kolme tai enemmän ylimääräistä osumapistettä. Menettäessään nämä uudet osumapisteet Kid muuttuu takaisin normaaliksi heikoksi itsekseen, mikä on monelle varmasti melko tuttu konsepti. Toisaalta aiemmin mainittuja timantteja keräämällä ei saakaan perinteiseen tapaan ylimääräistä elämää, vaan niitä kuluttamalla saa väliaikaisen hahmokohtaisen erikoiskyvyn, joita ovat esimerkiksi kuolemattomuus ja vihollisia automaattisesti tappava timanttikäärme. Ylimääräisen elämän sen sijaan saa keräämällä egyptiläisen ankh merkin, joka kuin sattumalta tarkoittaa elämää. Ja kerta tarinassa on kyse arcade pelistä, elämien loppuessa peliä voi jatkaa käyttämällä löytämiään kolikoita.

Dimangikäärnes ja Kid, paikan viilein lapsi.

Pelin tyyli on aika vaikea määritellä, sillä peli ei oikein itsekään tiedä minkälainen se haluaa olla. Johtunee siitä, että kerta kyseessä on tarinan mukaisesti huippu edistynyt virtuaalitodellisuus peli, on se täytynyt ahtaa täyteen kaikenlaisia “siistejä” virikkeitä, jotta lapset innostuisivat siitä. Kirjoittaessa huomasin kuinka edellinen virke pätee sekä pelin tarinaan, että peliin ihan oikeastikin. Mutta ehkä hieman huonoista motiiveista huolimatta, ajatus toimii kaikella kohtuudella, sillä pelissä ei tule kovin äkkiä vaihetta jossa viholliset ja/tai ympäristö eivät hämmentäisi pelaajan pientä mieltä. Pääkallopanssarivaunuja metsäisillä kukkuloilla? Eipä siinä mitään, pelihän on vasta alkanut. Taikasauvan kanssa heiluva leijonakuningas trooppisella saarella? Joo, miksipä ei. Trombeja ja avaruusolentoja fantasia linnoissa? Joo, temppu seis. Mikään ei käy järkeen, mutta eipähän lopu nähtävä tai ihmeteltävä kesken. Lisäksi yleisellä tasolla peli käyttää huomattavasti tummempia sävyjä sekä muutenkin vähemmän pirteää suunnittelua vihollisille kuin muut aikansa tasohyppelyt. Tästä ihan hyvänä esimerkkinä toimii pelin bossit, jotka ovat aina valtavia irtopäitä leijailemassa ympäri kenttää ja sylkevät päällesi mm. bumerangeja tai pienempiä päitä. Vihollisten ja ympäristöjen lisäksi myöskään Kidin eri ulkoasut maskeja käyttäessä eivät sovi yhteen sitten alkuunkaan. Hahmoja löytyy aina tulevaisuudesta karanneesta skeittarista jonkinlaiseen kärpäsmieheen. Toki joukossa on myös vielä vähän perinteisempiä hahmojen stereotyyppejä kuten samurai ja keskiaikainen ritari.

...Simba?

Pelin ensimmäinen boss - todella nokkelasti nimetty Shishkaboss

Pelin kentät on suunniteltu aivan syntisen vaikeiksi, ja niitä on monesti todella vaikea päästä läpi ensimmäisellä yrityksellä. Kenttien vaikeus juontuu siitä, että ne sisältävät erilaisia ansoja ja jippoja, jotka pelaajan pitää tietää etukäteen onnistuakseen välttämään ne. Erinäiset ansat eivät sinänsä olisi hirvittävä ongelma, mutta monet niistä johtavat välittömään kuolemaan, eli aivan yks ja sama kuinka monta osumapistettä omaat - kuolet silti yhdestä virheliikkeestä. Pelissä on myös muutama kenttä, jossa vasemmalta lähestyy koko kentän korkuinen ja yhdestä tappava seinä, joka yleisesti tunnetaan nimellä Murder Wall. Murder Wall kentät sisältävät toisaalta myös hienosti suunniteltuja esteitä, jotka aiheuttavat joskus pitkänkin ketjureaktion. Peli kyllä palkitsee pelaajan, joka vaivautuu käyttämään aikaa ja koluaa jok’ikisen nurkan ylimääräisen elämän tai salaisen reitin toivossa. Toisaalta peli ei ole niin armollinen, että antaisi tutkimiseen tarpeeksi aikaa, sillä kaikki kentät alkavat tasan kolmen minuutin aikarajalla, jonka jälkeen Kid kuolee automaattisesti. Aika ei riitä oikein yhdenkään kentän perusteelliseen tutkimiseen, mutta onneksi blokeista voi löytyä kelloja joilla saa tasan kolme minuuttia lisäaikaa. Toisaalta salareittien ja piilotettujen esineiden löytäminen on internetin ansiosta ihan lapsellisen helppoa, mutta sepä ei ollutkaan vaihtoehto kohta niin kaukaisella 90-luvulla. Osa piiloista on ollut niin laittoman vaikeissa paikoissa, että ne on löydetty vasta kun peli on saatu emuloitua tietokoneilla ja monet lähteet sanovat että osa kätköistä saattaa olla vielä löytämättä.

Aina niin armoton Murder Wall, siltä eivät jääkiekko maskit ja kirveet pelasta.

Kid Chameleon on armottomuudestaan huolimatta yksi lapsuuteni lempipeleistä ja asiaa vain paransi aikoinaan se, että yhdelläkään kaverillani ei ollut Sega Mega Driveä, eikä moni itseasiassa edes tiennyt mikä se sellainen Sega oikein on. Myönnettäköön, että Mega Drive on julkaistu monta vuotta ennen syntymääni ja oli jo kovin unohdettu siinä vaiheessa kun aloitin koulunkäynnin ja sain sen käsiini. Tätä vain korostaa se, että eräiden vanhojen eukkojen puheista ja teksteistä päätellen 90-luvun iso juttu oli alkuperäinen Playstation, ja omista kokemuksista tiedän että 90-luvun jälkeen, 2000-luvun alussa, Playstation 2 oli se mikä kaikilta piti löytyä. Toisaalta oli kätevämpää olla sama konsoli kuin kaverilla, sillä pelejä voi silloin vaihdella tai lainata, mutta sen seurauksena muut konsolit vain unohdettiin. Tämän takia Ps2:n kanssa samoihin aikoihin julkaistu Xbox on tullut minulle tutuksi vasta paljon myöhemmin. 

Sydäntä riipaiseva lämmittävä tarina siitä kun sain pelin jääkööt kertomatta; siinä ei ole paljoa kuultavaa. Discordin voipissa voi kysellä jos kiinnostaa. Lopuksi voisin vielä jaaritella kuinka mukavaa oli pelata vanhalla Segalla koko perheen voimin, mutta valitettavasti olen aina pelannut pelini yksin tai kavereiden kanssa. Eikä oikeasti vanhoja konsolipelejä tullut pelattua liiaksi kavereiden kanssa, kun niitä kiinnosti pääasiassa uusin Crash, Jak tai Ratchet eikä mitkään Tuomaksen homeiset pelit 90-luvun alusta, joissa seikkaillaan VR arcadessa keräillen maskeja tai juoksennellaan huikeen nopeeta sinisellä siilillä. Eipä sillä, samat uutuudet ne minua kiinnostivat, mutta olen Sega pelieni pariin palannut useammin vuosien varrella kuin yhdenkään Ps2 pelini.

“Pelaaminen on huvi, ei harrastus.”

Vierasnoppa - t0mpe

Mickey's Wild Adventure (1996)

Kaikki varmaan muistavat sen hetken, kun saivat ensimmäisen pelikonsolinsa. Ihanalla 90-luvulla PlayStation 1 oli muodikkain juttu, ja se olikin meidän perheessä kovassa käytössä. Pelejä konsolille tuli hamstrattua paljonkin. Kaikki niistä jäivät positiivisella tavalla mieleen, mutta vain yksi oli se ensimmäinen. Mikkipeliksi meillä käännetty Mickey’s Wild Adventure tuli meille samassa paketissa, kuin itse konsolikin. Se julkaistiin Ameriikoissa nimellä Mickey Mania vuonna 1994 ja myöhemmin Euroopassa PlayStationille vuonna 1996 pitemmällä nimellä. Pelin kehittäjä on Traveller’s Tales ja se julkaistiin monelle eri alustalle.

Mickey’s Wild Adventure oli joululahja, kuten moni muukin lapsuuden peli. Eniten peliä pelasi oma isoveljeni, jonka pelaamista koko muu perhe seurasi tiukasti. Olihan se silloin superjännää. Tunnelma oli katossa, aivan kuin vuoden 1995 MM-lätkäturnauksessa. Mikkipeli jäikin koko perheen rakkaaksi jutuksi. Muistan hyvin ne illat, kun istuimme koko porukalla telkkarin edessä kannustamassa pelaajaa. Pelihän oli silloin aivan huikea kokemus. Sen mukana tuli myös legendaarinen PS Demo –levy jonka kautta ihastuimme muun muassa Crash Bandicootiin ja muutamaan muuhunkin peliin. Oi niitä aikoja! 90-luvun aikoja! Mutta takaisin asiaan.

Hiya, mister Goat!

Mickey’s Wild Adventure on jaettu kuuteen osaan, joista jokainen on suunniteltu yhden Mikki-elokuvan ympärille. Peli alkaa vuoden 1928 animaation Steamboat Willien mustavalkoisella kentällä. Mikin edetessä Steamboat-satamalla alkavat värit pikkuhiljaa koristamaan peliä. Mikki kohtaa myös vihollisensa Mustan Pekan ensimmäistä kertaa. Peli jatkuu vuoden 1933 animaatiolla The Mad Doctor. Seuraavat maailmat ovat Moose Hunters (1937), Lonesome Ghosts (1937), Mickey and the Beanstalk (1947) ja The Prince and the Pauper (1990). Peliin on myös piilotettu salainen minimaalima The Band Concert vuodelta 1935. Minun mielestäni pelin idea on todella hyvä. Suurin osa elokuvista on minulle tuttuja. Peli kunnioittaa jokaista leffaa mainioilla kentillä ja hyvin toteutetuilla maailmoilla. Kentissä on runsaasti pieniä yksityiskohtia, jotka leffat katsoneet varmasti tunnistavat.

Portaita, lepakoita, laatikoita... En itse tänne uskaltaisi.

Peli on perinteinen 2D tasohyppely. Mikki kohtaa vihollisia, kerää marmorikuulia aseeksi ja parantaa hipareitaan keräämällä tähtiä. Harvinaiset mikinkorvat antavat extra-elämän. Vihollisia on joka maailmassa runsaasti, ja suurinta osaa voi vahingoittaa marmorikuulilla. Sanalla runsaasti tarkoitan oikeasti runsaasti, sillä jopa söpöt perhoset vahingoittavat Mikkiä. Kaikkein raivostuttavimpia ovat The Mad Doctor –maailman luurangot, jotka räjähtävät kuollessaan levittäen Mikkiä satuttavia luita ympäriinsä. Myös viimeisen maailman tikareita heittävät vihut vaativat kärsivällisyyttä. Lonesome Ghosts –maailman kummituksille ei voi tehdä mitään, joten niitä pitää vain varoa. Ja sitten ne siemeniä syöksevät kukat Mickey and the Beanstalk –maailmassa... Huoh! Melkein mahdotonta! Kaikenkaikkiaan peli vaatii taitoa ja pitkää pinnaa, jotta malttaisi edetä tarpeeksi hitaasti varoen kaikkea eteen tulevaa sontaa. Pelissä ei voi vain juosta sokeasti eteenpäin.

Aavemaiseen autiotaloon murtautuminen on aina hyvä idea.

Pelissä on myös muutamia erilaisia kenttiä, joissa ei siirrytä vasemmalta oikealle. Pelottavissa portaissa edetään alaspäin ja varotaan tippuvia puulaatikoita. Heiveröisellä hissillä matkataan ylöspäin ja väistellään räjähtävien luurankojen luita. (Mikä ihme juttu nämä räjähtävät luurangot on?) Muutaman kerran pelissä myös juostaan karkuun pahista keräten omenoita, joilla saa lisää puhtia juoksemiseen. Kentät tuovat tervetullutta vaihtelua peliin, vaikka osa niistä on todella vaikeita. Koko pelin pelottavin kenttä on Fire in the Castle, jossa juostaan kierreportaita ylös samalla, kun suunnaton tulipalo saavuttaa Mikkiä. Itse monesti jumitin juurikin tuohon kenttään. Vaikeaksi koin myös tynnyrin päällä taiteilun tulvivassa autiotalossa. Moose Hunters –maailman tippuvat puunoksat, kuolettavat kivenmurikat ja juoksevat tappajahirvet eivät myöskään olleet helppoja.

Muistakaa lapset - omena päivässä pitää hirvet loitolla.

Cheese, my favourite!

Vaikeustasosta puheen ollen, Mickey’s Wild Adventure on erittäin vaikea peli. Jos valitsee pelin alussa helpon vaikeustason, peli loppuu Mickey and the Beanstalk –maailmaan. Vain vaikean tason ottamalla pääsee aivan pelin loppuun asti. Tämä liittyy siihen, ettei peliä voi tallentaa ollenkaan. Oikeasti. Peli täytyy pelata kerralla läpi asti! Tämä on mielestäni koko pelin surkein ominaisuus. Typerintä on kuolla juuri ennen lopputaistelua Mustan Pekan kanssa, jolloin tekee mieli heittää koko pleikkari ulos ikkunasta. Itse en ole tainnut kertaakaan päästä aivan loppuun asti, mutta isoveljen pelaamista ja YouTube-videoita katselleena tiedän kuitenkin koko pelin kulun. 

Vaikeutta peliin tuo myös se, että marmorikuulat loppuvat helposti kesken. Varsinkin viimeisessä maailmassa täytyy osata säästää kuulia, sillä niitä on vain muutamia kerättävänä, ja jokainen vihu vaatii ainakin kolme kuulaa. Tämä on taas yksi kompastuskivi, jonka takia en ole peliä läpi päässyt. Jotkut varmaan pitävät pelin vaikeusastetta positiivisena asiana, mutta itseä se lähinnä ottaa päähän. Peli täytyy pelata läpi niin täydellisesti, että itsellä ei ainakaan hermot riitä. Toisaalta 90-luvun pelit ovat usein vaikeita, ja pelaajat olivat silloin kärsivällisempiä. Ehkä tämä johtuu siitä, että lapsena kaikki pelit olivat niin kiehtovia, että niitä jaksoi pelata vaikka vaikeusaste oli liikaa.

Kirjasto on täynnä tikareita heitteleviä näätiä.

Löytyy pelistä myös positiivisiakin asioita. Pelissä on useita hienosti piilotettuja salareittejä, joista löytyy usein kallisarvoisia elämiä ja muuta kivaa. Monet salareiteistä voi löytää vain vahingossa – putoamalla tahallaan jonnekin, palaamalla hieman takaisin ennen kentän loppua tai pomppimalla perhosten päällä kohti salaista paikkaa. Muistan hyvin, miten jännää oli löytää salaisuus! Varsinkin piilotettuun The Band Concert –maailmaan oli huisin hienoa löytää reitti. Pelin kentät on myös suunniteltu hyvin. Omia suosikkejani ovat jättiläisen ruokapöydällä seikkailu ja linnan keittiössä kiipeily. Muutaman kerran kenttien läpi pääseminen vaatii jonkin esineen työntämistä tiettyyn kohtaan, tai pienen puzzlen ratkaisemista. Nämä kivat yksityiskohdat tekevät pelistä mielenkiintoisen, ja varsinkin lapsena ne tekivät suuren vaikutuksen.

Sitten hieman pelin soundtrackista. Wau. Pienenä sitä tuli kuunneltua kasetilta vuosi toisensa jälkeen, eikä siihen koskaan kyllästynyt. Pelin OST on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Musiikki on erittäin Mikkimäistä, ja se sopii aina täydellisesti käynnissä olevaan kenttään. Steamboat Willie –maailma alkaa hilpeällä huilusoololla, kun taas pelottavissa kentissä on pelottavammat musiikit. Ainoa harmi on se, että kappaleet kestävät monesti kauemmin kuin kentät. Tämän takia kappaleita ei välttämättä kuule loppuun asti, ellei pysähdy vartavasten kuuntelemaan. Onneksi elämme kuitenkin vuotta 2018, ja koko OST löytyy YouTubesta.

Yhteenvetona voisin sanoa, että Mickey’s Wild Adventure toimii retrohelmenä, jota voin suositella kokeilemaan. Sen vaikeus vie siltä hieman pisteitä, mutta soundtrack ja hyvin suunnitellut kentät auttavat asiaa vähän. Itse en varmaan ole ihan heti peliä pelaamassa, mutta se on silti minulle hyvin rakas. Tällä erää tyydyn katsomaan YouTubesta, kun muut (taitavammat) pelaajat pelaavat sitä. Toivottavasti lukijoissa on pelin tuntevaa porukkaa!  Terveisiä kaikille Mikki-faneille!

Hellblade: Senua's Sacrifice (2017)

Aletaanpas minun teksteissä käymään kerrankin jotain vähän tuoreempaa tapausta lävitse. Nyt kun olin syksyllä päässyt kauhupelien makuun, iskin silmäni tähän kyseiseen tapaukseen. Hellbladesta oli käyty tuolloin paljon keskustelua sen ulkonäöllisten seikkojen vuoksi. Se oli vähä kuin taidonnäyttö, että pienemmätkin pelifirmat voivat tehdä nättiä jälkeä eikä siihen tarvita isoja rahasampoja. Peliä oltiin myös tässä vaiheessa kehuttu sen verta paljon, että veikkauksia vuoden parhaimpiin peleihinkin oli heitetty ilmoille. Ja muahan ei tarvitse hirveästi vakuutella oikeastaan minkään suhteen, vaan innostun tosi helposti. En siis tiennyt pelistä paskan vertaa, mutta pelkät kertomukset ja muutamat kuvat vakuuttivat minutkin hankkimaan kyseisen pläjäyksen. Pelihän siis ilmestyi 8.8.2017 PS4:lle ja Windowsille. Sen kehittäjänä sekä julkaisijana toimi Ninja Theory, joka on ollut muunmuassa kehittämässä Devil May Cry –pelejä.

Senua on hyvin hyvin vihainen.

En lähde pelin tarinaa tälläkään kertaa spoilaamaan sen enempää vaan kerron siitä erittäin pienen pintaraapaisun muutaman screenshotin kera. Tarina noin muutenkin pääsi ehkä hieman unohtumaan matkan varrella, kun pelatessa saattoi tulla ”vahingossa” kuukauden tauko pariinkin otteeseen. Tämän kanssa kun kävi pariinkin otteseeen niin, että pelatessa jää jumittamaan johonkin yhteen ärsyttävään kohtaan, minkä jälkeen tekee vaan mieli sammuttaa peli eikä enää käynnistää uusiksi. Ja kun taukoa tulee enemmän kuin viikko niin tuntuu, että unohtaa koko tarinan ja tekisi mieli vain aloittaa koko paska alusta muttei jaksaisi sitäkään tehdä. Kyllä te lukijat tiedätte sen tunteen. Mutta asiasta kukkaruukkuun ja siitä kohti korkeuksia. 

Tuli sedälle vähän kuumat oltavat.

Tälläisistä kivenmurikoista sai tarinaa auki kun keskitti kyvyllä.

Hellblade: Senua’s sacrifice perustuu kelttiläiseen mytologiaan, minkä maailma läväytetään heti silmille pelin alkuun. Hellblade kertoo Senua nimisen naisen tarinan siitä, kuinka tämä sukeltaa helvetin syvyyksiin Helheimiin pelastamaan tapetun rakkaan miehensä, Dillionin. Matka Helheimiin ei kuitenkaan ole suora, vaan sinne päästäkseen Senuan pitää ratkoa erinäisiä pulmia ja taistella kuolleita kelttisotureita vastaan. Hienon yksityiskohdan pelille antaa myös se, että saat heti alussa kuulla kuinka kuolemiset ovat rajattuja. Luo pienen paineen pelaamiselle kun haluaa säilyä koko ajan elossa hinnalla millä hyvänsä. Sen lisäksi Senualla on ”kyky” kuulla ääniä, jotka joko neuvovat häntä tai käskevät hänen perääntyä. Hänen kykynsä koskee myös asioiden näkemistä. Keskittymällä Senua saa ratkottua pulmia sekä siinä sivussa hieman taustatarinaa auki. Hellblade käsittelee mielenterveysongelmia suhteellisen raskaalla kädellä näiden äänien ja näkyjen, sillä Senuan tarina kuvastaa aika pitkälti psykoosissa elävää ihmistä. Nämä aiemmin mainitsemani äänet luovat todella tunnelmaa peliin, pimeässä yksin pelatessa kuulokkeet syvällä päässä alkaa itsellekin tulla hieman hassu tunne päähän. Vaikka minulla ne äänet tuppaavat olemaan typeriä pohdintoja  ei-niin-tärkeistä asioista, kuten huonoista puujalkavitseistä.

"Et oo tosissas"

Pelin ongelman ratkomiskohdat ovat suhteellisen helppoja: ”avataksesi tämän oven, etsi tälläinen ja tälläinen symboli”. Jossain kohtaa nämä olivat todella nopeita löytää, mutta välillä näitä sai etsiä hieman kauemminkin.  Muutamia muunkin tyylisiä pulmanratkomistyyppejä oli, mutta pääsääntöisesti ne olivat juuri näitä etsimishärpäkkeitä.

Kauhupeli, yeah right...

Hellbladessa olevat taistelukohtaukset ovat vähäisiä, mutta ne eivät olekaan tarinassa ääpointtina. Nekin taistelut on tehty simppeleiksi mäiskimiseksi. Välillä ne vaativat pientä taktikointia, mutta aika pitkälti pärjää kun muistaa blockata vähän vaikeampien vihujen lyöntejä ja siirtyy hakkaamaan näitä niiden selkäpuolelle.  Loppua kohden taistelut alkavat ikävä kyllä hieman puuduttaa juuri tämän yksinkertaisuuden vuoksi.

Vähän osviittaa pelin taistelusta. Vähä niinko laasermiekat! WZOOOM

Koska mikään ei kestä ikuisesti, niin ei tämä tekstikään kestä. Yhteenvetona sanottakoon, että Hellblade on hintansa väärti oleva peli. Se kannattaa hankkia ja pelata jo senkin takia läpi jos kiinnostaa erittäin tarinapohjainen kauhupeli. Ja kauhuhan tässä pelissä ei ollut sellaista hyppysäikkykauhua, vaan enemmän juuri sellaista psykologista mieleen iskevää. Pelissä pientä pettymystä itselle kuitenkin juuri loi näiden pulmien ja taisteluiden yksitoikkoisuus. Antaisin tälle kuitenkin 4,5/5 pistettä.

Suurin ylpeyden aiheeni pelistä, perseiden screenshottaaminen. Tämä taisi olla parhain otos.

Helvetistä kevääseen,

murmu

Sokerinopan vuosimiittinki 2018

Kauan kauan sitten... oli kolme tyttöä, jotka jakoivat innostuksen pelaamiseen... No nyt nämä kolme tyttöä on jo aikusia akkoja, mutta innostus peleihin on silti säilynyt. Kerran vuodessa kokoonnutaan koko trion voimin juhlistaan omaa ystävyyttä kokaten, pelaten ja tietysti höpsien millon mitäkin. Tänä vuonna päätimme, että blogin kunniaksi haluamme pitää hauskaa myös lukijoiden kanssa. Huikkasimme asiasta discord-kanavan kautta ja saimmekin muutaman osallistujan lisää hauskanpitoon. Miittinki oli tänä vuonna Oulussa eli järjestäjänä toimin minä, Lunitsi.

Yhteismiittinki oli 8. maaliskuuta, mutta itse noppailijoiden jälleennäkeminen alkoi jo päivää ennen. Lissu saapui bussilla Jyväskylästä ja kuulumisten vaihdon jälkeen aloitettiinkin heti Crash Bandicoot N. Sane Trilogyn ekan osan hakkaaminen. Tavoitteena saada kaikki timantit ja tietysti päästä peli läpi. Toki tämä rebootti vanhasta oli paikoittain vähän haastavampi kuin alkuperäinen peli, mutta ainakin saatiin nauraa monien surkuhupaisten hyppykuolemien jälkeen. Seuraavana päivänä saatiin vihdoin myös murmu saman katon alle.

Vasemmalta oikealle: Lunitsi, Lissu, murmu

Jokainen meistä kolmesta odottaa eniten sitä mahtavaa tunnetta kun nähdään pitkästä aikaa toisemme. Vuoden jälkeen ikävä kasvaa melkoiseksi ja ehkä siksikään ei osata olla ollenkaan ihmisiksi kun viimein nähdään kasvokkain. Parhaiten meidän jälleennäkemisiä kuvaa alla oleva video youtubesta.

Ready to Monday: Take on Me by The Band of the Bold

Hassutteluiden ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen oli aika suunnata Oulun keskustaan varsinaiseen Sokerinopan miittinkiin, johon oli tulossa myös muutama lukija. Ensin käytiin vähän ammuskelemassa laserpyssyillä Megazonessa, jonne mukaan liittyi myös lukijoista kolme. Kaksi erää pelattiin, kirottiin ja naurettiin. Yksittäistä voittajaa ei ollut, sillä pelattiin joukkueissa ja joukkueitakin sekoitettiin niin, että peli pysyi tasaisena. Lasersotailun jälkeen suuntasimme hikisinä ja nälkäisinä paikalliseen pizzeriaan La Festaan syöpöttelemään. Seuraan täällä liittyi vielä pari lukijaa lisää. Juttua riitti hyvin ja saatiin jälleen monet naurut. Pizzeriasta siirryttiin vielä paikalliseen Kulumaan parin lukijan kanssa yksille, ennen kuin pistettiin miittinki pulkkaan ja siirryttiin takaisin Lunitsin pesäkololle.

La Festassa lukijoiden kera

Kulumassa yksillä

Seuraavana päivänä oli luvassa vielä sokerinopan trion omat aktiviteetit. Ensin kokkailtiin superhyviä halloumburgereita ja sitten vielä jäätelön kera kilpailtiin vuosittaiset Yatzy-turnajaiset. Yatzya pelataan aina se kolme erää ja suurimman pistemäärän kerännyt saa palkinnoksi noppakorun, jota saa sitten pitää seuraavaan vuosimiittinkiin ja turnajaisiin asti. Tiukan kamppailun ja yatzien jälkeen todettiin tämänkertaiseksi korun omistajaksi minut. Myöhemmin tosin selvisi, että murmulla oli tullut laskuvirhe ja koru olisi kuulunut oikeasti hänelle, mutta hoksattiin asia niin myöhään, että koru odottaa nyt kuitenkin Oulussa seuraaviin turnajaisiin asti.

Yatzya ja jätskiä 

Kaikki hauska loppuu aikanaan ja tämäkin miittinki lähestyi loppuaan. Minulla oli kuitenkin tytöille vielä pienet yllätyslahjat meidän ensimmäisen "julkisen" miittingin kunniaksi. Jokaiselle oma Bluetooth-sienikaiutin. Kätevä napata matkaan, kohtuullisen hyvä äänentoisto ja saahan näin söpöistä kaiuttimista myös kunnon naurut.

Lissun, Lunitsin ja murmun

Näin meni tämä miittinki. Hauskaa oli ja ihan varmasti järjestetään myös uudestaan. Kiitos kaikille osallistujille ja moikataan kun tavataan!

-Lunitsi