sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Mickey's Wild Adventure (1996)

Kaikki varmaan muistavat sen hetken, kun saivat ensimmäisen pelikonsolinsa. Ihanalla 90-luvulla PlayStation 1 oli muodikkain juttu, ja se olikin meidän perheessä kovassa käytössä. Pelejä konsolille tuli hamstrattua paljonkin. Kaikki niistä jäivät positiivisella tavalla mieleen, mutta vain yksi oli se ensimmäinen. Mikkipeliksi meillä käännetty Mickey’s Wild Adventure tuli meille samassa paketissa, kuin itse konsolikin. Se julkaistiin Ameriikoissa nimellä Mickey Mania vuonna 1994 ja myöhemmin Euroopassa PlayStationille vuonna 1996 pitemmällä nimellä. Pelin kehittäjä on Traveller’s Tales ja se julkaistiin monelle eri alustalle.

Mickey’s Wild Adventure oli joululahja, kuten moni muukin lapsuuden peli. Eniten peliä pelasi oma isoveljeni, jonka pelaamista koko muu perhe seurasi tiukasti. Olihan se silloin superjännää. Tunnelma oli katossa, aivan kuin vuoden 1995 MM-lätkäturnauksessa. Mikkipeli jäikin koko perheen rakkaaksi jutuksi. Muistan hyvin ne illat, kun istuimme koko porukalla telkkarin edessä kannustamassa pelaajaa. Pelihän oli silloin aivan huikea kokemus. Sen mukana tuli myös legendaarinen PS Demo –levy jonka kautta ihastuimme muun muassa Crash Bandicootiin ja muutamaan muuhunkin peliin. Oi niitä aikoja! 90-luvun aikoja! Mutta takaisin asiaan.

Hiya, mister Goat!

Mickey’s Wild Adventure on jaettu kuuteen osaan, joista jokainen on suunniteltu yhden Mikki-elokuvan ympärille. Peli alkaa vuoden 1928 animaation Steamboat Willien mustavalkoisella kentällä. Mikin edetessä Steamboat-satamalla alkavat värit pikkuhiljaa koristamaan peliä. Mikki kohtaa myös vihollisensa Mustan Pekan ensimmäistä kertaa. Peli jatkuu vuoden 1933 animaatiolla The Mad Doctor. Seuraavat maailmat ovat Moose Hunters (1937), Lonesome Ghosts (1937), Mickey and the Beanstalk (1947) ja The Prince and the Pauper (1990). Peliin on myös piilotettu salainen minimaalima The Band Concert vuodelta 1935. Minun mielestäni pelin idea on todella hyvä. Suurin osa elokuvista on minulle tuttuja. Peli kunnioittaa jokaista leffaa mainioilla kentillä ja hyvin toteutetuilla maailmoilla. Kentissä on runsaasti pieniä yksityiskohtia, jotka leffat katsoneet varmasti tunnistavat.

Portaita, lepakoita, laatikoita... En itse tänne uskaltaisi.

Peli on perinteinen 2D tasohyppely. Mikki kohtaa vihollisia, kerää marmorikuulia aseeksi ja parantaa hipareitaan keräämällä tähtiä. Harvinaiset mikinkorvat antavat extra-elämän. Vihollisia on joka maailmassa runsaasti, ja suurinta osaa voi vahingoittaa marmorikuulilla. Sanalla runsaasti tarkoitan oikeasti runsaasti, sillä jopa söpöt perhoset vahingoittavat Mikkiä. Kaikkein raivostuttavimpia ovat The Mad Doctor –maailman luurangot, jotka räjähtävät kuollessaan levittäen Mikkiä satuttavia luita ympäriinsä. Myös viimeisen maailman tikareita heittävät vihut vaativat kärsivällisyyttä. Lonesome Ghosts –maailman kummituksille ei voi tehdä mitään, joten niitä pitää vain varoa. Ja sitten ne siemeniä syöksevät kukat Mickey and the Beanstalk –maailmassa... Huoh! Melkein mahdotonta! Kaikenkaikkiaan peli vaatii taitoa ja pitkää pinnaa, jotta malttaisi edetä tarpeeksi hitaasti varoen kaikkea eteen tulevaa sontaa. Pelissä ei voi vain juosta sokeasti eteenpäin.

Aavemaiseen autiotaloon murtautuminen on aina hyvä idea.

Pelissä on myös muutamia erilaisia kenttiä, joissa ei siirrytä vasemmalta oikealle. Pelottavissa portaissa edetään alaspäin ja varotaan tippuvia puulaatikoita. Heiveröisellä hissillä matkataan ylöspäin ja väistellään räjähtävien luurankojen luita. (Mikä ihme juttu nämä räjähtävät luurangot on?) Muutaman kerran pelissä myös juostaan karkuun pahista keräten omenoita, joilla saa lisää puhtia juoksemiseen. Kentät tuovat tervetullutta vaihtelua peliin, vaikka osa niistä on todella vaikeita. Koko pelin pelottavin kenttä on Fire in the Castle, jossa juostaan kierreportaita ylös samalla, kun suunnaton tulipalo saavuttaa Mikkiä. Itse monesti jumitin juurikin tuohon kenttään. Vaikeaksi koin myös tynnyrin päällä taiteilun tulvivassa autiotalossa. Moose Hunters –maailman tippuvat puunoksat, kuolettavat kivenmurikat ja juoksevat tappajahirvet eivät myöskään olleet helppoja.

Muistakaa lapset - omena päivässä pitää hirvet loitolla.
Cheese, my favourite!

Vaikeustasosta puheen ollen, Mickey’s Wild Adventure on erittäin vaikea peli. Jos valitsee pelin alussa helpon vaikeustason, peli loppuu Mickey and the Beanstalk –maailmaan. Vain vaikean tason ottamalla pääsee aivan pelin loppuun asti. Tämä liittyy siihen, ettei peliä voi tallentaa ollenkaan. Oikeasti. Peli täytyy pelata kerralla läpi asti! Tämä on mielestäni koko pelin surkein ominaisuus. Typerintä on kuolla juuri ennen lopputaistelua Mustan Pekan kanssa, jolloin tekee mieli heittää koko pleikkari ulos ikkunasta. Itse en ole tainnut kertaakaan päästä aivan loppuun asti, mutta isoveljen pelaamista ja YouTube-videoita katselleena tiedän kuitenkin koko pelin kulun. 


Vaikeutta peliin tuo myös se, että marmorikuulat loppuvat helposti kesken. Varsinkin viimeisessä maailmassa täytyy osata säästää kuulia, sillä niitä on vain muutamia kerättävänä, ja jokainen vihu vaatii ainakin kolme kuulaa. Tämä on taas yksi kompastuskivi, jonka takia en ole peliä läpi päässyt. Jotkut varmaan pitävät pelin vaikeusastetta positiivisena asiana, mutta itseä se lähinnä ottaa päähän. Peli täytyy pelata läpi niin täydellisesti, että itsellä ei ainakaan hermot riitä. Toisaalta 90-luvun pelit ovat usein vaikeita, ja pelaajat olivat silloin kärsivällisempiä. Ehkä tämä johtuu siitä, että lapsena kaikki pelit olivat niin kiehtovia, että niitä jaksoi pelata vaikka vaikeusaste oli liikaa.

Kirjasto on täynnä tikareita heitteleviä näätiä.

Löytyy pelistä myös positiivisiakin asioita. Pelissä on useita hienosti piilotettuja salareittejä, joista löytyy usein kallisarvoisia elämiä ja muuta kivaa. Monet salareiteistä voi löytää vain vahingossa – putoamalla tahallaan jonnekin, palaamalla hieman takaisin ennen kentän loppua tai pomppimalla perhosten päällä kohti salaista paikkaa. Muistan hyvin, miten jännää oli löytää salaisuus! Varsinkin piilotettuun The Band Concert –maailmaan oli huisin hienoa löytää reitti. Pelin kentät on myös suunniteltu hyvin. Omia suosikkejani ovat jättiläisen ruokapöydällä seikkailu ja linnan keittiössä kiipeily. Muutaman kerran kenttien läpi pääseminen vaatii jonkin esineen työntämistä tiettyyn kohtaan, tai pienen puzzlen ratkaisemista. Nämä kivat yksityiskohdat tekevät pelistä mielenkiintoisen, ja varsinkin lapsena ne tekivät suuren vaikutuksen.

Sitten hieman pelin soundtrackista. Wau. Pienenä sitä tuli kuunneltua kasetilta vuosi toisensa jälkeen, eikä siihen koskaan kyllästynyt. Pelin OST on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Musiikki on erittäin Mikkimäistä, ja se sopii aina täydellisesti käynnissä olevaan kenttään. Steamboat Willie –maailma alkaa hilpeällä huilusoololla, kun taas pelottavissa kentissä on pelottavammat musiikit. Ainoa harmi on se, että kappaleet kestävät monesti kauemmin kuin kentät. Tämän takia kappaleita ei välttämättä kuule loppuun asti, ellei pysähdy vartavasten kuuntelemaan. Onneksi elämme kuitenkin vuotta 2018, ja koko OST löytyy YouTubesta.

Yhteenvetona voisin sanoa, että Mickey’s Wild Adventure toimii retrohelmenä, jota voin suositella kokeilemaan. Sen vaikeus vie siltä hieman pisteitä, mutta soundtrack ja hyvin suunnitellut kentät auttavat asiaa vähän. Itse en varmaan ole ihan heti peliä pelaamassa, mutta se on silti minulle hyvin rakas. Tällä erää tyydyn katsomaan YouTubesta, kun muut (taitavammat) pelaajat pelaavat sitä. Toivottavasti lukijoissa on pelin tuntevaa porukkaa!  Terveisiä kaikille Mikki-faneille!

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Hellblade: Senua's Sacrifice (2017)

Aletaanpas minun teksteissä käymään kerrankin jotain vähän tuoreempaa tapausta lävitse. Nyt kun olin syksyllä päässyt kauhupelien makuun, iskin silmäni tähän kyseiseen tapaukseen. Hellbladesta oli käyty tuolloin paljon keskustelua sen ulkonäöllisten seikkojen vuoksi. Se oli vähä kuin taidonnäyttö, että pienemmätkin pelifirmat voivat tehdä nättiä jälkeä eikä siihen tarvita isoja rahasampoja. Peliä oltiin myös tässä vaiheessa kehuttu sen verta paljon, että veikkauksia vuoden parhaimpiin peleihinkin oli heitetty ilmoille. Ja muahan ei tarvitse hirveästi vakuutella oikeastaan minkään suhteen, vaan innostun tosi helposti. En siis tiennyt pelistä paskan vertaa, mutta pelkät kertomukset ja muutamat kuvat vakuuttivat minutkin hankkimaan kyseisen pläjäyksen. Pelihän siis ilmestyi 8.8.2017 PS4:lle ja Windowsille. Sen kehittäjänä sekä julkaisijana toimi Ninja Theory, joka on ollut muunmuassa kehittämässä Devil May Cry –pelejä.

Senua on hyvin hyvin vihainen.
En lähde pelin tarinaa tälläkään kertaa spoilaamaan sen enempää vaan kerron siitä erittäin pienen pintaraapaisun muutaman screenshotin kera. Tarina noin muutenkin pääsi ehkä hieman unohtumaan matkan varrella, kun pelatessa saattoi tulla ”vahingossa” kuukauden tauko pariinkin otteeseen. Tämän kanssa kun kävi pariinkin otteseeen niin, että pelatessa jää jumittamaan johonkin yhteen ärsyttävään kohtaan, minkä jälkeen tekee vaan mieli sammuttaa peli eikä enää käynnistää uusiksi. Ja kun taukoa tulee enemmän kuin viikko niin tuntuu, että unohtaa koko tarinan ja tekisi mieli vain aloittaa koko paska alusta muttei jaksaisi sitäkään tehdä. Kyllä te lukijat tiedätte sen tunteen. Mutta asiasta kukkaruukkuun ja siitä kohti korkeuksia. 

Tuli sedälle vähän kuumat oltavat.

Tälläisistä kivenmurikoista sai tarinaa auki kun keskitti kyvyllä.

Hellblade: Senua’s sacrifice perustuu kelttiläiseen mytologiaan, minkä maailma läväytetään heti silmille pelin alkuun. Hellblade kertoo Senua nimisen naisen tarinan siitä, kuinka tämä sukeltaa helvetin syvyyksiin Helheimiin pelastamaan tapetun rakkaan miehensä, Dillionin. Matka Helheimiin ei kuitenkaan ole suora, vaan sinne päästäkseen Senuan pitää ratkoa erinäisiä pulmia ja taistella kuolleita kelttisotureita vastaan. Hienon yksityiskohdan pelille antaa myös se, että saat heti alussa kuulla kuinka kuolemiset ovat rajattuja. Luo pienen paineen pelaamiselle kun haluaa säilyä koko ajan elossa hinnalla millä hyvänsä. Sen lisäksi Senualla on ”kyky” kuulla ääniä, jotka joko neuvovat häntä tai käskevät hänen perääntyä. Hänen kykynsä koskee myös asioiden näkemistä. Keskittymällä Senua saa ratkottua pulmia sekä siinä sivussa hieman taustatarinaa auki. Hellblade käsittelee mielenterveysongelmia suhteellisen raskaalla kädellä näiden äänien ja näkyjen, sillä Senuan tarina kuvastaa aika pitkälti psykoosissa elävää ihmistä. Nämä aiemmin mainitsemani äänet luovat todella tunnelmaa peliin, pimeässä yksin pelatessa kuulokkeet syvällä päässä alkaa itsellekin tulla hieman hassu tunne päähän. Vaikka minulla ne äänet tuppaavat olemaan typeriä pohdintoja  ei-niin-tärkeistä asioista, kuten huonoista puujalkavitseistä.

"Et oo tosissas"

Pelin ongelman ratkomiskohdat ovat suhteellisen helppoja: ”avataksesi tämän oven, etsi tälläinen ja tälläinen symboli”. Jossain kohtaa nämä olivat todella nopeita löytää, mutta välillä näitä sai etsiä hieman kauemminkin.  Muutamia muunkin tyylisiä pulmanratkomistyyppejä oli, mutta pääsääntöisesti ne olivat juuri näitä etsimishärpäkkeitä.

Kauhupeli, yeah right...
Hellbladessa olevat taistelukohtaukset ovat vähäisiä, mutta ne eivät olekaan tarinassa ääpointtina. Nekin taistelut on tehty simppeleiksi mäiskimiseksi. Välillä ne vaativat pientä taktikointia, mutta aika pitkälti pärjää kun muistaa blockata vähän vaikeampien vihujen lyöntejä ja siirtyy hakkaamaan näitä niiden selkäpuolelle.  Loppua kohden taistelut alkavat ikävä kyllä hieman puuduttaa juuri tämän yksinkertaisuuden vuoksi.

Vähän osviittaa pelin taistelusta. Vähä niinko laasermiekat! WZOOOM


Koska mikään ei kestä ikuisesti, niin ei tämä tekstikään kestä. Yhteenvetona sanottakoon, että Hellblade on hintansa väärti oleva peli. Se kannattaa hankkia ja pelata jo senkin takia läpi jos kiinnostaa erittäin tarinapohjainen kauhupeli. Ja kauhuhan tässä pelissä ei ollut sellaista hyppysäikkykauhua, vaan enemmän juuri sellaista psykologista mieleen iskevää. Pelissä pientä pettymystä itselle kuitenkin juuri loi näiden pulmien ja taisteluiden yksitoikkoisuus. Antaisin tälle kuitenkin 4,5/5 pistettä.

Suurin ylpeyden aiheeni pelistä, perseiden screenshottaaminen. Tämä taisi olla parhain otos.


Helvetistä kevääseen,
murmu