Maniac Mansion (1987)

Seikkailupelit. On kuin katsoisi elokuvaa, johon saa itse osallistua. Dialogeihin ja puzzleihin keskittyvät pelit ovat yleensä rauhallisia tempoltaan, mutta monesti sitäkin jännempiä. Genre on vanha, ja ensimmäiset seikkailut tulivatkin pinnalle jo 80-luvulla. 90-luvun pelit ovat minulle tutumpia, mutta yksi vieläkin vanhempi seikkailu on jäänyt mieleeni ensimmäisenä pelinä, mitä koskaan pelasin. Maniac Mansion on LucasArtsin julkaisema point’n’click-seikkailu, joka ilmestyi vuonna 1987. (Se on siis vanhempi kuin minä!) Peli toimi lukuisilla eri alustoilla, joista Commodore 64 oli se, mitä meidän perheessä käytettiin. Se oli aikanaan mullistava peli, sillä mitään vastaavaa ei maailma ollut nähnyt. Peli on ensimmäinen osa ”lonkerosarjasta” ja se sai vuonna 1993 jatko-osan nimeltä Day of the Tentacle. Se on myös ensimmäinen peli, jossa käytettiin legendaarista SCUMM-moottoria.

Maniac Mansionin juoni on huikea. 20 vuotta sitten limainen meteoriitti putosi lähelle Edisonien kartanoa. Superälykäs ja limainen meteoriitti sai tohtori Fred Edisonin pauloihinsa ja pakottaa hänet tekemään kaikenlaista pahaa. Tällä kertaa Edison kidnappasi kauniin cheerleaderin, Sandyn. Pahikset haluavat varastaa kaunottaren aivot, ja aika käy vähiin! Onneksi Sandyn urhea poikaystävä Dave ja tämän ystävät ovat valmiita murtautumaan kartanoon ja pelastamaan pulassa olevan neidon. Pelin tarkoituksena on voittaa meteoriitti ja saada tohtori Edison takaisin järkiinsä. Tehtävään kuuluu paljon kartanossa hiippailua ja vaarallisia tilanteita. 

Komea joukko urheita teinisankareita.

Peli alkaa hahmojen valinnalla. Daven lisäksi pelaaja valitsee kaksi teini-ikäistä sankaria. Valittavina ovat Bernard, Michael, Jeff, Razor, Syd ja Wendy. Itse valitsen lähes aina Bernardin, joka osaa korjata elektroniikkaa ja Razorin, jonka musiikilliset taidot ovat varsin käteviä tietyssä osassa peliä. Muilla teineillä on omat erikoisosaamisensa. Pelin voi pelata läpi millä tahansa kolmikolla, mutta itse vain jumitan niillä, mistä itse tiedän eniten!  Valinnan jälkeen alkaa introvideo. Legendaarinen teemamusiikki soi alunperin Commodore 64:n SID-piirin piippailulla. Kissankokoisin kirjaimin ruutuun tuleva MANIAC MANSION ja verinen moottorisaha luovat tunnelman pelin alkuun! Voi luoja miten jännää tämä oli joskus pienempänä! 

Hahmot aloittavat seikkailunsa kartanon porteilta. Ensimmäinen puzzle on varsin ovela: Miten murtautua sisälle? Avain löytyy hyvin itsestäänselvästä paikasta. Etuoven aukaistuaan pelaaja pääsee tutkimaan valtavaa kartanoa, jossa kaikki on hieman vinksallaan. Keittiössä on pilaantunutta ruokaa, ja veitsitelineessä mootorisaha. Seinillä on outoja punaisia roiskeita. Mitä ihmettä täällä on tapahtunut? Kattokruunuun piilotettu avain, radioaktiivista vettä täynnä oleva uima-allas, ammeessa piileskelevä muumio ja toimistossa kotonaan oleva lihansyöjäkasvi ovat vain esimerkkejä siitä, mitä kaikkea kartanosta löytyy.

Täällä tarvittaisiin Cillit Bangia.

Virkistävä uintihetki? Nope.

Fred Edisonin lisäksi kartanossa asuu hänen vaimonsa Edna, poikansa Weird Ed ja kaksi mutatoitua lonkeroa: Green ja Purple Tentacle. (Tohtori Edison kehitti lonkerot omiksi lemmikeikseen.) Green Tentacle haaveilee rock-staran urasta, kun taas Purple Tentacle on pahis ja auttaa tohtori Edisonia tämän laboratoriossa. Edna ja Weird Ed pysyttelevät suurimmaksi osaksi omissa huoneissaan, mutta heitäkin pitää varoa. Muuten pelaaja joutuu kellarissa sijaitsevaan vankilaan, josta poispääsy on toki mahdollista, mutta ärsyttävän työlästä. Parasta on siis pysytellä pois rappukäytävistä, jottei kukaan talon asukeista saa hahmoja kiinni.

Musiikkihuoneessakin on veritahroja! 

Kartanosta löytyy miljoona eri avainta, joiden etsiminen ja käyttäminen on iso osa peliä. Muut puzzlet ovat vaihtelevan vaikeita. Osa niistä on aikarajoitteisia, mitä itse vihaan yli kaiken. Paljon aikaa menee myös lamppujen etsimiseen säkkipimeissä huoneissa. Pelissä on myös paljon esineitä, joilla ei tehdä yhtään mitään koko pelin aikana! Verbivalikossa on omasta mielestäni muutama verbi liikaa, mikä tekee pelistä hieman monimutkaisen.  Ja nyt kun tässä negatiivisia asioita etsitään, niin pelissä on aivan liian helppo kuolla tai jäädä jumiin. Kuoleminen on sentään selkeä game over, kun taas jumittaminen tapahtuu vaivihkaa, eikä sitä voi mitenkään huomata. Pelissä on esimerkiksi tietty määrä kolikoita, joiden käyttäminen väärin johtaa jumiin.

DISCO SUCKS!

Onneksi pelissä on myös paljon positiivista. Sen tunnelma on vaarallinen. Sellainen, että tuntee tekevänsä jotain kiellettyä. Kartanon asukkaat ovat ratkiriemukkaita, ja huumoria löytyy joka huoneesta. Pelin voi pelata läpi jokaisella mahdollisella triolla, minkä ansiosta pelitunteja varmasti kertyy pelistä innostuneille. Parasta on myös se, että Weird Edin hamsterin voi laittaa mikroon. Aivan kamalaa! Mutta niin ikonista! Peli oli aikoinaan superjännittävä, sillä sitä ei voinut verrata mihinkään toiseen aikansa peliin. Siitä tuli koko perheen juttu. Myös vanhempani muistavat Maniac Mansionin hyvin. Tässä äitini mietteitä pelistä:

”Elää vahvasti muistoissani, koska se oli oikeasti jännittävä peli - jonka kulkua seurasin taustalta muiden pelatessa. Ensimmäiseksi nousee mieleen "viikon vanha paahtopaisti" jääkaapissa. Jännittävää? Kyllä, koska ei voinut tietää sen merkitystä pelin kulkuun. Muistan myös moottorisahan, hullun tohtorin ja lukuisat huoneet ja niissä kulkemisen. Mitä on nurkan takana? Pelin musiikki soi tätä kirjoittaessani mielessäni. Vanha kunnon Maniac Mansion. Saisinpa vilaukselta nähdä sitä vielä - tai kuulla.”

Onneksi pelin hankkiminen on helppoa, sillä se tulee ilmaiseksi mukana, kun hommaa jatko-osan, Day of the Tentaclen. Maniac Mansion löytyy pelattavana Weird Ed Edisonin huoneesta.

Yhteenvetona voin sanoa, että Maniac Mansion on tunnelmallinen peli, vaikka se vanha onkin.  Suurin plussa on se, että pelin voi pelata läpi niin monella eri tapaa. Peli on lyhyt, jos tietää miten toimia, mutta aika pitkä, jos pelaa täysin blindina. Kannattaa sitä siis ainakin kokeilla, mikäli haluaa kunnon nostalgiatripin!

”Don’t be a tuna head!”

-Lissu