The Dig (1995)

Vanha jalokivi. Klassikko. Mestariteos. Miten ikinä sitä kuvailetkaan, on LucasArtsin peli The Dig varmasti parhaiden seikkailujen joukossa! Vuonna 1995 julkaistun pelin tarina piti alunperin toteuttaa elokuvana, mutta lopulta siitä tulikin point’n’click –seikkailu. Hyvä niin, sillä tarina toimii loistavasti pelinä. Vuosia kestänyt tuotanto johti peliin, joka jää varmasti jokaisen pelaajan mieleen suurenmoisena kokemuksena.

The Dig on yllättävän vakava LucasArtsin peliksi. Siitä puuttuu Monkey Islandien mahtava huumori, joka on korvattu loistavalla tarinalla ja fantasiamaisella tunnelmalla. Sen juoni on perinteistä scifiä: Joukko sankareita yrittää tuhota maata kohti kiitävän asteroidin asettamalla siihen ydinräjähteitä. Asteroidi on kuitenkin erityisempi, kuin kukaan luuli. Sen sisällä on mystisiä tunneleita ja metallisia esineitä. Sankarit tutkivat paikan läpikotaisin, mutta päätyvätkin kauas kotoa vieraalle planeetalle, jonka asukkaat ovat ilmeisesti kadonneet jonnekin.

Dum-de-dum. Ydinräjähdehommia.

Planeetalla seikkailevaan trioon kuuluvat astronautti Low, arkeologi Brink ja kielitieteilijä Robbins. Planeetalla on kyllä elämää, mutta mihin ovat kadonneet sen älykkäät asukkaat? Tehtäviä on kaksi: Selvitä hengissä, ja päästä takaisin kotiin. Matkalla tulee vastaan lukittuja ovia, outoja otuksia ja salaperäisiä kirjoituksia. Kauniit aaveiden tapaiset ilmestykset tuntuvat johdattavan sankareita eteenpäin. Kaikki tuntuu samalla tutulta ja samalla oudolta! Aavikkomaisen alueen tutkittuaan joukko päätyy maan alle aulan tapaiseen paikkaan. Mitä on lukittujen ovien takana? Vain tutkimalla voi tämän selvittää.

Peli toimii samalla tavalla kuin muutkin genrensä pelit. Pelaaja ohjaa päähenkilö Lowia, joka liikkuu paikasta toiseen ja kerää esineitä klikkaamalla. Mukana on myös nykyaikaisen tabletin näköinen laite, jolla Low saa yhteyden ryhmänsä jäseniin. Pelissä on monta mukavaa ja ei-niin-mukavaa puzzlea, jotka kohottavat pelin vaikeusastetta reilusti. Vaikeimpia ovat ehdottomasti kummallisen laitteen ohjailu käyttämällä typerää nappisysteemiä, ja kuolleen alien-otuksen henkiin herättäminen luurankoa korjaamalla. Muut puzzlet ovat siedettäviä ja jopa kivoja. Lukittujen ovien availu on hieman raivostuttavaa, sillä lukkoyhdistelmää voi selata vain yhteen suuntaan. Pelissä on myös runsaasti kävelyä ja mystisellä metrosysteemillä matkustamista. (Cutscnenen voi varmaankin skipata jotenkin, mutta en itse hoksannut kuinka...)

Kummitteleva avaruusalus. Kuka sen rakensi?

The Digin tunnelma on se elementti, joka pelaajille jää päällimmäisenä mieleen. Pelissä ratkotaan ongelmia ja tutkitaan vierasta ympäristöä, mikä tekee siitä kiinnostavan ja jännittävän. Ympäristöjä on monia ja kaikki ovat toisiaan kauniimpia. Tutkiminen on mielekästä puuhaa, sillä mysteerejä on joka nurkan takana. Miten planeetan asukkaat ovat rakentaneet niin korkealaatuista teknologiaa? Mihin he katosivat? Onko sankareillamme mitään toivoa päästä kotiin? Vastauksia löytyy joka oven takaa entistä enemmän, mutta ihan kaikki eivät kestä mystisten kristallien vaikutusta mieleen. Kristallit tuntuvat olevan avainasemassa vieraan teknologian käynnistämiseen. Ne kuitenkin saattavat olla luultua vaarallisempia!

Metrosysteemi on kieltämättä kaunis mutta välillä raivostuttava.

Huomattavan suuressa osassa peliä on kuitenkin sen soundtrack. Se koostuu helvetinmoisesta sointuprogressiosta, mutta voi luoja että se toimii hyvin! The Dig on yksi niistä harvoista peleistä, jonka musiikin pariin palaan säännöllisesti. Soundtrack on hyvin scifimäinen ja eeppinen. Sen säveltävä Michael Land osasi hyvin tehdä vaikuttavaa musiikkia, joka passaa loistavasti pelin tunnelmaan. Pelin alkumereistä lähtien soundtrack vaikutti positiivisesti pelikokemukseen.

The Dig on mielestäni aika vaikea peli. Pelasin sen itse juttelemalla samalla kaverille, joka myös pelasi peliä samaan aikaan. Itse mokasin muutamassa kohtaa pahasti, mikä johti ajoittaiseen jumittamiseen. (Unohdin siis poimia pari tärkeää esinettä, joita puzzleihin tarvittiin...) Peli kestää rapeat kolme tuntia, jos tietää mitä tehdä. Välillä se on kuitenkin lähes mahdotonta. Tutkittava alue kasvaa jokaisen lukitun oven jälkeen, eikä välillä tiedä ollenkaan, mitä pitää yrittää tehdä ja missä! Joskus alueiden välillä matkustelu alkaa ottamaan päähän, mutta jokin pelissä silti kannustaa jatkamaan. (Varmaankin se aiemmin mainittu tunnelma!)

Kristalleja! Niin paljon kristalleja!

Valoa tunnelin päässä.

Pelissä on kaksi mahdollista loppua: Hyvä ja paha. Tämä ominaisuus tekee monesti peleistä mielenkiintoisempia, sillä pelin tekee mieli pelata myös toisella tapaa. Itse pelasin pelin hyvään loppuun, mutta ehkä seuraavalla kerralla kokeilen toista loppua. Tämä tarkoittaa sitä, että pelaisin pelin mielelläni toisenkin kerran!

The Dig kanattaa todellakin pelata, mikäli seikkailupelit maistuvat. Se on harmillisesti hieman unohdettu jalokivi, jonka tarina muistuttaa hieman Prometheus-leffaa. Mikäli leffa oli mielestäsi hyvä, niin todennäköisesti myös The Dig on! Eikun autiota planeettaa tutkimaan!

- Lissu