Joskus sitä täytyy pysähtyä miettimään, mitkä lapsuuden pelikokemukset ovat itselle kaikkein arvokkaimpia. Innostuksen Crash Bandicootiin jaoin sisarusteni kanssa. Maniac Mansion ja Day of the Tentacle olivat myös koko perheen suosikkeja. The Simsiä pelasimme myös porukalla, mutta täysin omaksi minulle muodostui Rayman. Siitä tuli minun juttuni. Rayman on hahmo, jonka pelisarja on jatkunut vuodesta 1995 tähän päivään. Ensimmäisiä sarjan osia en ole pelannut, mutta muistan pyytäneeni Rayman-peliä joululahjaksi ja sen myös sain.
Rayman on oikeasti todella hämmentävä hahmo. Hänen ruumiinosansa leijuvat irrallaan muusta kehosta. On kuin hän olisi jonkin kammottavan paloittelusurman uhri, joka nyt kummittelee pelaajien iloksi taistellen vihollisia vastaan vanhassa pelisarjassa. Hänellä on hupparista päällään vain huppu, ja hänen futuristiset, keltaiset tennarit riitelevät hänen muuten violetin värityksensä kanssa, ja maagisesti hän pystyy leijumaan ilmassa helikopterimaisen tukkansa avulla. Miten hän syö? Miten hän tekee yhtään mitään? Kuka ihme tämän hahmon oikein keksi? Palataan nyt kuitenkin asiaan.
Rayman 3: Hoodlum Havoc ilmestyi lukuisalle eri alustalle vuonna 2003. Itse pelasin sitä PlayStation 2:lla. Peli alkaa siitä, kun musta ”lum” André alkaa muuttamaan punaisia hyvis-lumeja omaksi henkilökohtaiseksi armeijakseen. Suunnitelma ei pääse etenemään kovin pitkälle, kun Raymanin paras ystävä Globox vahingossa nielaisee pahan Andrén. Kaiken kukkuraks André pakottaa Globoxin juomaan luumumehua, jolle tämä on pahasti allerginen. Rayman johdattaa ystäväänsä tohtorilta toiselle parantaakseen hänet.
Pelin alkupäässä seikkaillaan metsässä.
Globox seuraa ystäväänsä läpi kenttien. Samalla Rayman tappelee vihollisten kanssa ja kerää kallisarvoisia jalokiviä saadakseen lisää pisteitä, joilla voi avata bonuskenttiä. Jalokiviä on monta eri väriä, ja mitä nopeammin niitä keräät, sitä enemmän saat pisteitä. Pistelaskurin alla on erityinen combo-laskuri, jota seuraamalla saa kerättyä hurjat pisteet. Kerättävissä ovat myös punaiset lumit, joista Rayman saa energiaa. Pelissä ei sinänsä ole elämiä, sillä energiapalkin mennessä nollaan, pelaaja saa game overin. Energiaa kuitenkin riittää hyvin, ja pelaaja saa olla aikamoinen tunari, että saa kaiken kulumaan.
Tähtitaivas koristaa keijukaisten kotia.
Tappelu on pelissä hauskaa ja monipuolista puuhaa. Suurin osa vihollisista ei kuole pelkillä suorilla nyrkin iskuilla, vaan Raymanin täytyy keksiä muita keinoja voittaakseen. Pelissä suuressa osassa ovat erilaiset supervoimat, joiden avulla voi ratkaista pieniä tasohyppelypuzzleja, avata ovia ja nirhata tietynlaisia vihollisia. Pelissä myös autetaan pahisten kaappaamia teensies-otuksia, jotka on lukittu häkkiin. (Häkkejä on Rayman-peleissä rikottu jo ensimmäisestä pelistä lähtien.) Otukset antavat pelaajalle palkinnoksi supervoimia, jalokiviä tai energiaa. Osa häkeistä on pakko löytää, jotta peli etenisi, kun taas osa lasketaan pelkästään kentän loppupisteisiin.
Haastetta peliin tuovat lukuisat bossit, jotka eivät yleensä ole helpoimmasta päästä. Alkupään bossit on toki helpompaa voittaa, mutta pelin edetessä saa tosissaan miettiä, miten toimia. Viimeinen bossi on melkein mahdoton ja vaati minunkin osalta monen monta yritystä. Vaikeutta on kuitenkin omasta mielestäni sopivasti. Joissain maailmoissa on vihollisia, joita ei voi voittaa mitenkään, vaan pelaajan pitää onnistua välttelemään niitä. Aikarajoitteiset puzzlet eivät edelleenkään ole suosikkejani, mutta pelissä ne ovat juuri sopivan haastavia. Pisteitä voi kerätä myös bongaamalla sinisiä sammakoita ja hiipimällä lähelle arkoja perhosia. Mikäli haluat suorittaa pelistä 100%, tulee nämäkin erikoisuudet ottaa huomioon.
Himmeästi valaisevat seinämaalaukset ovat kaunista katseltavaa.
Pelissä on runsaasti myös perinteistä tasohyppelyä.
Pelin ympäristöt ovat supernättejä. Maagiset keijujen kodit ja muut paikat hivelevät silmiä, ja peli onkin ikääntynyt hyvin. Alusta asti Rayman-peleissä on seikkailtu tunnelmallisissa viidakoissa, joissa lumit valaisevat hennosti ympäristöä, ja teensies-otukset elävät rauhassa. Oma suosikkini on pelin aivan ensimmäinen maailma, jossa Rayman jahtaa ystäväänsä Globoxia, joka vahingossa onnistui irrottamaan Raymanin kädet. Osio loppuu aivan uskomattomaan, psykedeeliseen diskosurffauskenttään, jossa kerätään jalokiviä ja yritetään pysyä hengissä pomppimalla tasolta toiselle. Tämä osio toistuu pelissä muutaman kerran, vaikka omasta mielestäni sitä saisi olla enemmänkin. Olisi myös hauskaa, että näihin surffauskenttiin voisi palata suoraan kenttävalikosta, eikä pitäisi pelata koko maailmaa uudestaan.
Pinkki psykedeelinen surffaustunneli.
Rayman 3 on monipuolinen ja hauska peli. Sen musiikki kannattelee tunnelmaa hyvin ja sen äänimaailma on muutenkin hyvin toteutettu. Taianomainen musiikki jää mukavasti mieleen ja ääninäyttelijät ovat panneet parastaan. Asetuksista voi myös laittaa päälle englanninkieliset tekstitykset, jotta yksikään dialogin pätkä ei mene ohi. Pelistä löytyy paljon huumoria, johon pelaaja ihastuu, eikä tylsää hetkeä tule koskaan!
Kaiken kaikkiaan voin suositella peliä kaikenikäisille pelaajille. Se oli suosikkini pitkään, kun sen joululahjaksi sain teini-ikäisenä. Ehkäpä siis kaivelen vanhan PlayStation 2:n esiin varaston nurkista ja käynnistän pelin jälleen kerran. (Jos osaan asentaa konsolini uuteen telkkariini... Noh. Ehkä joskus.)
Klonoa, tuo söpö kissa/pupu/koira/mikälie-eläin oli ehdottomasti lapsena omia suosikkihahmoja pleikkarin peleissä (Crash Bandicootin lisäksi). Kyseinen peli on sarjansa ensimmäinen osa, Namcon tuotantoa ja ilmestyi 11.12.1997 PS1:lle. Se oli niitä pelejä, joiden pelaamisesta nautti koko perhe. Vaikka peli onkin suunnattu selvemmin lapsille verrattuna Crash Bandicoot -pelisarjaan, Klonoan musiikkien ihana melodia sekä söpöt hahmot saivat pelaamaan peliä aina uudelleen niin kauan, että levy kului lopulta puhki. Onneksi pelin pystyy ostamaan nykyään myös Playstation storesta uudemmille konsoleille ja saan itsekin nauttia Phantomilen maailmasta jälleen PS3:lla.
Klonoan Ps1-levyn kannet
Peli on tasohyppelyä, jossa matkataan Klonoan ja Huepowin kanssa halki Phantomilen maailmaa. Selvitettävää riittää kuun medaljongin arvoituksesta aina laulaja Lephisen kidnappaukseen. Vastaan tulee hassun hauskoja sekä hellyttäviä hahmoja, jotka auttavat tarinassa eteenpäin. Vihollisena toimii astetta kriipimpi Ghadius ja hänen kätyrinsä, Joka. Eteenpäin päästäkseen tarvitaan pulmanratkontaa sekä vihollisten ja välibossien hakkaamista. Juonenkäänteitäkin pelistä löytyy, mutta niistä tarkemmin alempana.
Phantomile koostuu viidestä osasta: The Wind Village, The Kingdom of Water, The Tree Village, The Temple of the Sun sekä tarujen mukaan Moon Kingdomista. Jokaisesta on löydettävissä 6 palapelin palaa, joita keräämällä saat hauskoja hahmoja soittimien kanssa pääkartalle. Kerättävänä on myös timantteja ja kultakolikkoja, joiden avulla pelaaja saa lisäelämiä. Itse kentät on jaoteltu Vision nimisiksi chaptereiksi ja vaikka peli onkin suunnattu nuoremmille, ei pelin loppupuolelta puutu haastetta. Vihuista selvitään Klonoan sormuksella tehtävällä tuuliluodilla, jolla vihollinen napataan kuin ilmapallo ja sitten singotaan haluamaansa suuntaan, vaikka oman toverinsa päälle. Klonoan korvien avulla selvitään pitemmistä hyppykohdista, koska korvilla pystyy lentämään lyhyen hetken.
Pikseleistä huomaa että kyseessä on vanha peli, mutta ei ainakaan omaan makuun niin paljoa, että se pelattavuutta haittaisi. Peli on 2,5D eli oikean ja vasemman lisäksi liikutaan myös pelin taustalle ja etualalle. Peli on kohtuullisen lyhytkestoinen ja sen saa pelattua läpi n. 5-6 tunnissa. Vaikka kielivalikoimasta ei löydykään suomenkieltä, pelin tarina välittyy todella hyvin vaikkei englantia ymmärtäisikään. Eihän se kielimuuri ennekään ole estänyt pelaamasta, varsinkaan lapsena. Pelistä on 2009 julkaistu myös remake Wiille, mutta itse en kyllä uusinnasta pahemmin pitänyt. Syytetään enimmäkseen vanhan pelin tuottamaa nostalgiahypeä, vaikka täytyy mainita että hahmon muutos sekä monen asian pelkistäminen vie alkuperäisen tunnelman pelaajalta pois.
Huom! Seuraavaksi kerron pelistä ja sen tarinasta tarkemmin (enimmäkseen bosseista) eli luvassa on juonipaljastuksia. Suurin osa on hyvinkin ennalta arvattavissa, mutta älköön kukaan valittako etten varoittanut asiasta. Huom! En omista mitään postauksen kuvista tai videoista vaan ne on suoraan youtubesta ja googlesta.
Klonoa: The Door to Phantomile (Alkuvideo)
Peli tosiaan alkaa siitä kun Klonoa näkee unta. Kuten videossa, Klonoa herää siitä hätkähtäen ja hetkeä myöhemmin ulkoa kuuluu suuri pamaus Breezegalen kelloon syöksyessä jotain. Yhdessä Huepowin (Klonoan sormuksessa olevan ystävän) kanssa he lähtevät selvittämään tapahtunutta Tuulikylän kelloa kohti. Klonoan kotikylä Breezegale on hurmaava, iloinen ja helpoin (ylläripylläri) Phantomilen kentistä. Matkalla kohdataan myös oma lempisivuhahmoni, Balue. Hän rakentaa Breezegaleen tornia, jonka toivoo yltävän Kuun kuningaskuntaan asti, jossa asuu legendaarinen laulaja Lephise. Ystävykset jättävät Baluen pian takaisin rakentamisen pariin ja jatkavat matkaansa läpi Gunston Mine -kaivoksien ja suoraan kukkulan huipulle kellon tykö.
Kellon luokse päästyään ystävykset tapaavat pelin pääpahikset. Jokeri Jokan ja hänen herransa Ghadiuksen kriipissä olomuodossaan. Pahikset ovat kidnapanneet Lephiksen ja aikovat tuhota koko Phantomilen maailman. He etsivät Lephikseltä Moon Pendant -korua, jota tarvitsevat pahoihin aikeihinsa, mutta onneksi eivät sitä löydä. Ghadius huomaa salakuuntelijat ja häipyy paikalta Lephis mukanaan. Joka puolestaan usuttaa Klonoan ja Huepowin kimppuun ensimmäisen välibossin Rongo Langon. Tämä bossi on naurettavan helppo. Väistellään sen hyppyjä, hypitään maanvyörymien ja sateenkaari-iskujen yli sekä tietysti pamautellaan välissä otusta selkään pikkuvihuilla. Ei aikaakaan kun Rongo Lango räjähtää ja Joka pakenee paikalta heilauttaen kelloa. Kellosta heilautuksen jälkeen tippuukin sopivasti se mystinen Moon Pendant. Ystävykset nappaavat korun ja kysyvät neuvoa Klonoan isoisältä kotitalolla. Isoisä opastaa Klonoan ja Huepowin kertomaan Forlockin Grannylle tapahtumista. Seuraava etappi onkin The Tree Village.
Gunston Minen ihana biisi: Vision 1-2 The Diva and the Dark Spirit
Forlockiin päästyä matka tyssää tykkänään, sillä metsä on kuihtunut ja tie tukossa. Vastaan tulee Jugpotista tullut sotilas, joka vihjaa ongelman sijaitsevan siellä. Eikun uudelleen matkaan ja tällä kertaa kohteena The Water Kingdom. Perille saavuttuaan Klonoa ja Huepow huomaavat veden kulkevan väärään suuntaan ja kohtaavat pian vangitun kalamaisen otuksen nimeltä Karal. Karal kertoo kuninkaan ja hänen äitinsä Pamelan olevan Ghadiuksen lumoissa ja pyytää Klonoaa pelastamaan heidät. Tottahan toki se on seuraava välibossi eli vastassa on Kuningas Seadoph ja Karalin äiti Pamela. Tässä bossissa väistellään Pamelan suihkuttamia kuplia ja hypitään piikkipallojen yli, mutta muuten sama periaate eli napataan pikkuvihuja ja aina Pamelan hypätessä kohti tai ohi, ammutaan Pamelaan. Pian taistelu on ohi ja kuningas ja Pamela palautuvat lumouksestaan. Kuningas palauttaa samalla veden normaalin kulun ja matka Forlockissa voi jatkua eteenpäin.
Puukylässä Klonoa ja Huepow joutuvat auttamaan metsänvartijoita valloittamaan Forlockin puun takaisin Ghadiuksen kätyreiltä. Luvassa on pulmanratkontaa ja juoksemista edestakaisin paikasta toiseen. Näistä selvittyä saadaan puun hissi toimintaan, jolla päästään puun latvaan. Latvassa Joka on kuulustelemassa Grannya. Klonoan ja Huepowin saapuessa paikalle, Joka jättää kuulustelut Moon Pendantista sikseen ja usuttaa ystävysten kimppuun seuraavan välibossin Gelg Bolmin. Tämä välibossi oli ainakin itselle vähän vaikeampi, koska sitä ja sen sylkemiä suuria palloja pitää väistellä pompputuolien avulla. Mukaan pitää myös napata pikkuvihu, jonka pitää syöstä suoraan otuksen kitaan. Eli kohtuu helppo tämäkin, jos hallitsee pomppimisen niin, ettei pompahtaessa samalla sinkoa sitä pikkuvihua suoraan bossista huti. Gelg Bolmin päihityksen jälkeen selviää, että Moon Pendant täytyy viedä taivaalle, missä sijaitsee Temple of the Sun. Joka kuulee keskustelun ja ilmoittaa lähtevänsä hakemaan korua Klonoan kotikylästä. Klonoa syöksyy Grannyn näyttämälle oikopolulle keretäkseen kotiin ensin.
Klonoa ja Huepow luulevat olevansa ajoissa nähdessään isoisän, mutta Joka saapuu paikalle ilmalaivalla ja räjäyttää koko kotitalon. Hän nappaa raunioista Moon Pendantin ja jättää tietysti Klonoan ja Huepowin esteeksi monsterin, Baladiumin. Tässä tappelussa haastetta tuo heiluva alusta joka heiluu bossin luo taka-alalle ja takaisin näytön etualalle. Sudenkorentomainen välibossi tuhotaan ampumalla otuksilla sen kyljessä oleviin väriläiskiin ja väistämällä sen luona olevia pommeja. Taistelun jälkeen on luvassa haikea kohtaus loukkaantuneen isoisän kanssa. Tippahan siinä tulee linssiin kun isoisä vetää viimeisen henkäyksensä ja Klonoa jää itkemään perään. Pian kuitenkin ystävykset kasaavat itsensä ja Pamela tulee noutamaan heidät Aurinkotemppeliin jahtaamaan Ghadiusta.
Sudenkorentomainen välibossi Baladium
Temppelissä on luvassa paljon monimutkaisempia pulmia sekä uusia ystävyksiä. Pingviinimäiset temppeliherrat Solare ja Soleil eivät paljoa auta, koska ovat liian pelkureita. Pitää siis selvitä huipulle omin voimin. Huipun lähellä kohdataan temppelin High Priest Moire. Häneltä ystävykset kuulevat Ghadiuksen jo avanneen portit Moon Kingdomiin. Moire kertoo myös Phantomilen koostuvan unien voimasta ja Ghadius haluaa täyttää sen painajaisilla. Tästä jatketaankin suoraan sitten temppelin huipulle, jossa Klonoa ja Huepow joutuvat kuuntelemaan Ghadiuksen valitusta kostosta ja siitä kuinka hänet vangittiin pimeyteen. Ghadius nappaa jälleen Lephiksen ja tällä kertaa Joka itse yrittää hoidella Klonoan ja Huepowin päiviltä. Tämä taistelu on jo paljon haastavampi, sillä Jokalla on kaksi olomuotoa. Ensimmäinen on Jokan jättiversio, johon yritetään normaalisti tykittää pikkuvihuilla. Toisessa vaiheessa Joka muistuttaa kilpikonnaa ja keskitytään väistelemään iskuja ja muuttamaan alla olevat palikat saman väriseksi, jotta Joka muuttuu takaisin ekan vaiheen jättiläiseksi ja voi ottaa jälleen osumaa. Taistelun jälkeen tulee välivideo, jossa Moon Kingdom saapuu taivaalta ja reitti eteenpäin aukenee.
Moon Kingdomissa kentät ovat jo huomattavasti haasteellisempia ja vaatii enemmän keskittymistä ajoittaa kaikki oikein. Lapsena nämä kentät aiheuttivat paljon turhautumista, mutta niistäkin selvittiin monen monituisen yrityksen jälkeen. Tarina saa myös uuden käänteen, sillä linnassa tavataan Huepowin äiti, joka on linnan kuningatar. Huepow on siis Moon Kingdomin prinssi. Klonoa on yllättynyt, mutta eihän ystävyys nyt siitä kaadu vaan he jatkavat vielä päättäväisempinä kohti Ghadiusta. Viimeinen kenttä läpi ja sitten päästäänkin jo Ghadiuksen kimppuun.
Ghadius on herättelemässä suurta painajaista Nahatombia, mutta Klonoa ja Huepow saapuvat paikalle estämään. Ghadius nappaa heidät suuren renkaan sisään, jossa väistellään kuplia ja joutumasta renkaan ulkopuolella juoksemaan karkuun Ghadiuksen lähettämiä kuolonsäteitä. Vihuja pitää napata milloin kuplista, milloin sähkökuplan sisältä ja sinkauttaa Ghadiusta kohti. Bossi on vaikeampi kuin Joka, mutta ei mitenkään mahdoton. Lopuksi Ghadius lösähtää maahan ja ystävykset luulevat voittaneensa. Jopa Phantomilen matkalta saadut uudet ystävät saapuvat paikalle jo onnittelemaan. Ghadius kuitenkin herää ja ilmoittaakin Nahatombin olevan valmis heräämään. Nahatomb syntyy planeettamaisesta munasta ja nousee taivaalle. Phantomilen väki nappaavat tykit ja pyytävät Klonoaa päihittämään otuksen heidän kanssaan. Eli Ghadius olikin vain alkusoitto oikealle lopparille.
Nahatomb mahansa kanssa.
Ensimmäiseksi Nahatomb nielaisee Klonoan vatsaansa, jossa pitää päihittää nelisilmäinen ja yksisuinen olemus. Keikkuvalla alustalla väistellään iskuja ja yritetään päästä ampumaan neljää kristallia. Nämä tuhottua päästään pois vatsasta ja vaikein osuus alkaa. Nahatombin ympärillä on alustoja, jotka välillä häipyvät kokonaan kentältä. Otus sinkoaa välillä myös sateenkaarisäteitä tuplana, joiden yli pitää pikkuvihujen avulla päästä. Phantomilen muut asukkaat kiertävät jalustojen alla tykkiensä kanssa ja tarvitsevat Klonoalta aina pikkuvihun, jonka voivat syöstä Nahatombia kohti. Väistelyn, hyppelyn ja ampumisten jälkeen Nahatombkin saadaan tuhottua.
Loppubossin jälkeen Lephise on vihdoin vapaa ja voi laulaa laulun "Song of Rebirth". Laulu luo uudelleen kaiken, minkä Ghadius ja hänen painajaisensa tuhosivat. Haikein osuus tästä on se, että Huepow kertoo Klonoan olevan eri todellisuudesta, että tämä Phantomile on vain unta hänelle ja hänen täytyy palata omaan todellisuuteensa. Klonoa on eri mieltä ja tappelee Lephisen laulun voimaa vastaan. Huepowkin yrittää pitää Klonoasta kiinni, mutta laulun voima voittaa ja sinkaisee Klonoan taivaalle ja pois unien Phantomilesta. Sillä aikaa Phantomilen ruoho vihertyy, kukat puhkeavat kukkaan ja hetken jälkeen Huepowkin hymyilee. The end.
Varsinainen peli loppuu, mutta pelaajille on vielä pelissä extra-kenttä. Baluen torni, joka on samalla aikajuoksu. Se on vaikea, sillä siinä hypitään lähinnä ilmassa pikkuvihujen avulla ja kuolemista on luvassa paljon. Kenttä on silti älyttömän hauska, sillä huipulle päästyä tulee pieni kohtaus Baluen ja Lephiksen kanssa, jossa Lephise kertoo pitävänsä Baluesta kuin isoveljestä. Tämä tietenkin on Baluelle pahin järkytys ikinä ja hän jääkin koomaamana tornin laidalle ystävysten jutellessa Lephiksen kanssa iloisesti. Kentän jälkeen pelaaja saa Lephikseltä käyttöön music boxin, jolla voi kuunnella kaikki pelin kappaleet läpi.
Peli on tosiaan itselle rakas ja suurella todennäköisyydellä pyrin aivopesemään myös oman jälkikasvun siitä tykkäämään (eri asia onnistuuko tämä sitten vai ei). Suosittelen peliä lämpimästi kaikille, jotka tasohyppelyistä ja hyvän mielen peleistä tykkäävät.
