sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Kid Chameleon (1992)

Arcadeen oli ilmestynyt uusi peli, “Wild Side”, joka loi hologrammien avulla virtuaalitodellisuuden. Kaikki pelasivat sitä, mutta peli osoittautui hivenen liian todelliseksi, kun pelin loppupomo Heady Metal karkasi ja alkoi kaapata pelaajia voittamalla heidät pelissä. Tämä tarina kertoo henkilöstä, joka oli liian kova nujerrettavaksi. Tämän henkilön nimi on… Kid Chameleon!

Näinkin yksinkertaisella ja halvalla juonella lähtee käyntiin vuonna 1992 julkaistu Kid Chameleon, mutta aikakaudelle ominaisesti pelin kohokohta ei olekaan tarina vaan itse peli. Kyseessä on tosiaan tasohyppely Sega Mega Drivelle (jenkkilässä Sega Genesis), jonka on kehittänyt amerikkalainen Sega Technical Institute. Pelin alkuperäisen julkaisun jälkeen se on julkaistu uudelleen useampaan kertaan erinäisissä Sega pelien kokoelmissa, ja on saatavilla useammalle konsolille ja käsikonsolille, mobiililaitteille sekä tietokoneelle.

Pelin Eurooppalainen kansi, jossa on aivan loistava kuvaus myös suomeksi.

Kid Chameleon on hyvin paljon kuin muut sitä edeltäneet ja sen jälkeen tulleet tasohyppelyt. Pelattava hahmo, tästä eteenpäin pelkkä ‘Kid’, kävelee tai juoksee joko vasemmalle tai oikealle, kuolee kävellessään vihollisiin pahki, tappaa ne hyppäämällä niiden päälle ja hyppelee ilmassa leijuviin tiiliskiviin pää edellä timanttien toivossa.Timanttien sijasta Kid saattaakin löytää tiiliskivistä yhden yhdeksästä maskista, ja muuttuu tämän avulla maskia vastaavaksi hahmoksi. Maskien käyttö on pelin pääkohtia ja lähes jokaista maskia tarvitsee jossakin vaiheessa peliä etenemiseen. Esimerkiksi, Kid pystyy tuhoamaan tiiliskivi blokkeja vain yläpuoleltaan hyppimällä niihin, mutta blokit saattavat olla myös alapuolella tai suoraan edessä, näissä tilanteissa on pakko turvautua maskeihin. Niin paljon kuin tiedän, vain kaksi maskeista ei ole täysin välttämättömiä pelin läpäisyn kannalta, mutta niitä voi käyttää kuitenkin hyödyksi ja osa salareiteistä on mahdollista löytää vain niiden avulla. Maskien kyvyt ovat suhteellisen monipuolisia, mutta yksinkertaisesti sanottuna ne joko edistävät liikkumista tai antavat Kidille jonkinlaisen aseen.

Lentävä Cyclone temppuilemassa avaruusolentojen hyökkäyksen alla.

Maskien ainut hyöty ei ole erikoiskyvyt vaan niiden avulla myös selviää hengissä kauemmin. Kid itsessään kestää ottaa kaksi osumaa useimmista lähteistä, mutta laittaessaan maskin päähän, ja muuttuessaan joksikin muuksi, Kid saa kolme tai enemmän ylimääräistä osumapistettä. Menettäessään nämä uudet osumapisteet Kid muuttuu takaisin normaaliksi heikoksi itsekseen, mikä on monelle varmasti melko tuttu konsepti. Toisaalta aiemmin mainittuja timantteja keräämällä ei saakaan perinteiseen tapaan ylimääräistä elämää, vaan niitä kuluttamalla saa väliaikaisen hahmokohtaisen erikoiskyvyn, joita ovat esimerkiksi kuolemattomuus ja vihollisia automaattisesti tappava timanttikäärme. Ylimääräisen elämän sen sijaan saa keräämällä egyptiläisen ankh merkin, joka kuin sattumalta tarkoittaa elämää. Ja kerta tarinassa on kyse arcade pelistä, elämien loppuessa peliä voi jatkaa käyttämällä löytämiään kolikoita.

Dimangikäärnes ja Kid, paikan viilein lapsi.

Pelin tyyli on aika vaikea määritellä, sillä peli ei oikein itsekään tiedä minkälainen se haluaa olla. Johtunee siitä, että kerta kyseessä on tarinan mukaisesti huippu edistynyt virtuaalitodellisuus peli, on se täytynyt ahtaa täyteen kaikenlaisia “siistejä” virikkeitä, jotta lapset innostuisivat siitä. Kirjoittaessa huomasin kuinka edellinen virke pätee sekä pelin tarinaan, että peliin ihan oikeastikin. Mutta ehkä hieman huonoista motiiveista huolimatta, ajatus toimii kaikella kohtuudella, sillä pelissä ei tule kovin äkkiä vaihetta jossa viholliset ja/tai ympäristö eivät hämmentäisi pelaajan pientä mieltä. Pääkallopanssarivaunuja metsäisillä kukkuloilla? Eipä siinä mitään, pelihän on vasta alkanut. Taikasauvan kanssa heiluva leijonakuningas trooppisella saarella? Joo, miksipä ei. Trombeja ja avaruusolentoja fantasia linnoissa? Joo, temppu seis. Mikään ei käy järkeen, mutta eipähän lopu nähtävä tai ihmeteltävä kesken. Lisäksi yleisellä tasolla peli käyttää huomattavasti tummempia sävyjä sekä muutenkin vähemmän pirteää suunnittelua vihollisille kuin muut aikansa tasohyppelyt. Tästä ihan hyvänä esimerkkinä toimii pelin bossit, jotka ovat aina valtavia irtopäitä leijailemassa ympäri kenttää ja sylkevät päällesi mm. bumerangeja tai pienempiä päitä. Vihollisten ja ympäristöjen lisäksi myöskään Kidin eri ulkoasut maskeja käyttäessä eivät sovi yhteen sitten alkuunkaan. Hahmoja löytyy aina tulevaisuudesta karanneesta skeittarista jonkinlaiseen kärpäsmieheen. Toki joukossa on myös vielä vähän perinteisempiä hahmojen stereotyyppejä kuten samurai ja keskiaikainen ritari.

...Simba?
Pelin ensimmäinen boss - todella nokkelasti nimetty Shishkaboss

Pelin kentät on suunniteltu aivan syntisen vaikeiksi, ja niitä on monesti todella vaikea päästä läpi ensimmäisellä yrityksellä. Kenttien vaikeus juontuu siitä, että ne sisältävät erilaisia ansoja ja jippoja, jotka pelaajan pitää tietää etukäteen onnistuakseen välttämään ne. Erinäiset ansat eivät sinänsä olisi hirvittävä ongelma, mutta monet niistä johtavat välittömään kuolemaan, eli aivan yks ja sama kuinka monta osumapistettä omaat - kuolet silti yhdestä virheliikkeestä. Pelissä on myös muutama kenttä, jossa vasemmalta lähestyy koko kentän korkuinen ja yhdestä tappava seinä, joka yleisesti tunnetaan nimellä Murder Wall. Murder Wall kentät sisältävät toisaalta myös hienosti suunniteltuja esteitä, jotka aiheuttavat joskus pitkänkin ketjureaktion. Peli kyllä palkitsee pelaajan, joka vaivautuu käyttämään aikaa ja koluaa jok’ikisen nurkan ylimääräisen elämän tai salaisen reitin toivossa. Toisaalta peli ei ole niin armollinen, että antaisi tutkimiseen tarpeeksi aikaa, sillä kaikki kentät alkavat tasan kolmen minuutin aikarajalla, jonka jälkeen Kid kuolee automaattisesti. Aika ei riitä oikein yhdenkään kentän perusteelliseen tutkimiseen, mutta onneksi blokeista voi löytyä kelloja joilla saa tasan kolme minuuttia lisäaikaa. Toisaalta salareittien ja piilotettujen esineiden löytäminen on internetin ansiosta ihan lapsellisen helppoa, mutta sepä ei ollutkaan vaihtoehto kohta niin kaukaisella 90-luvulla. Osa piiloista on ollut niin laittoman vaikeissa paikoissa, että ne on löydetty vasta kun peli on saatu emuloitua tietokoneilla ja monet lähteet sanovat että osa kätköistä saattaa olla vielä löytämättä.

Aina niin armoton Murder Wall, siltä eivät jääkiekko maskit ja kirveet pelasta.

Kid Chameleon on armottomuudestaan huolimatta yksi lapsuuteni lempipeleistä ja asiaa vain paransi aikoinaan se, että yhdelläkään kaverillani ei ollut Sega Mega Driveä, eikä moni itseasiassa edes tiennyt mikä se sellainen Sega oikein on. Myönnettäköön, että Mega Drive on julkaistu monta vuotta ennen syntymääni ja oli jo kovin unohdettu siinä vaiheessa kun aloitin koulunkäynnin ja sain sen käsiini. Tätä vain korostaa se, että eräiden vanhojen eukkojen puheista ja teksteistä päätellen 90-luvun iso juttu oli alkuperäinen Playstation, ja omista kokemuksista tiedän että 90-luvun jälkeen, 2000-luvun alussa, Playstation 2 oli se mikä kaikilta piti löytyä. Toisaalta oli kätevämpää olla sama konsoli kuin kaverilla, sillä pelejä voi silloin vaihdella tai lainata, mutta sen seurauksena muut konsolit vain unohdettiin. Tämän takia Ps2:n kanssa samoihin aikoihin julkaistu Xbox on tullut minulle tutuksi vasta paljon myöhemmin. 

Sydäntä riipaiseva lämmittävä tarina siitä kun sain pelin jääkööt kertomatta; siinä ei ole paljoa kuultavaa. Discordin voipissa voi kysellä jos kiinnostaa. Lopuksi voisin vielä jaaritella kuinka mukavaa oli pelata vanhalla Segalla koko perheen voimin, mutta valitettavasti olen aina pelannut pelini yksin tai kavereiden kanssa. Eikä oikeasti vanhoja konsolipelejä tullut pelattua liiaksi kavereiden kanssa, kun niitä kiinnosti pääasiassa uusin Crash, Jak tai Ratchet eikä mitkään Tuomaksen homeiset pelit 90-luvun alusta, joissa seikkaillaan VR arcadessa keräillen maskeja tai juoksennellaan huikeen nopeeta sinisellä siilillä. Eipä sillä, samat uutuudet ne minua kiinnostivat, mutta olen Sega pelieni pariin palannut useammin vuosien varrella kuin yhdenkään Ps2 pelini.

“Pelaaminen on huvi, ei harrastus.”

Vierasnoppa - t0mpe

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Mickey's Wild Adventure (1996)

Kaikki varmaan muistavat sen hetken, kun saivat ensimmäisen pelikonsolinsa. Ihanalla 90-luvulla PlayStation 1 oli muodikkain juttu, ja se olikin meidän perheessä kovassa käytössä. Pelejä konsolille tuli hamstrattua paljonkin. Kaikki niistä jäivät positiivisella tavalla mieleen, mutta vain yksi oli se ensimmäinen. Mikkipeliksi meillä käännetty Mickey’s Wild Adventure tuli meille samassa paketissa, kuin itse konsolikin. Se julkaistiin Ameriikoissa nimellä Mickey Mania vuonna 1994 ja myöhemmin Euroopassa PlayStationille vuonna 1996 pitemmällä nimellä. Pelin kehittäjä on Traveller’s Tales ja se julkaistiin monelle eri alustalle.

Mickey’s Wild Adventure oli joululahja, kuten moni muukin lapsuuden peli. Eniten peliä pelasi oma isoveljeni, jonka pelaamista koko muu perhe seurasi tiukasti. Olihan se silloin superjännää. Tunnelma oli katossa, aivan kuin vuoden 1995 MM-lätkäturnauksessa. Mikkipeli jäikin koko perheen rakkaaksi jutuksi. Muistan hyvin ne illat, kun istuimme koko porukalla telkkarin edessä kannustamassa pelaajaa. Pelihän oli silloin aivan huikea kokemus. Sen mukana tuli myös legendaarinen PS Demo –levy jonka kautta ihastuimme muun muassa Crash Bandicootiin ja muutamaan muuhunkin peliin. Oi niitä aikoja! 90-luvun aikoja! Mutta takaisin asiaan.

Hiya, mister Goat!

Mickey’s Wild Adventure on jaettu kuuteen osaan, joista jokainen on suunniteltu yhden Mikki-elokuvan ympärille. Peli alkaa vuoden 1928 animaation Steamboat Willien mustavalkoisella kentällä. Mikin edetessä Steamboat-satamalla alkavat värit pikkuhiljaa koristamaan peliä. Mikki kohtaa myös vihollisensa Mustan Pekan ensimmäistä kertaa. Peli jatkuu vuoden 1933 animaatiolla The Mad Doctor. Seuraavat maailmat ovat Moose Hunters (1937), Lonesome Ghosts (1937), Mickey and the Beanstalk (1947) ja The Prince and the Pauper (1990). Peliin on myös piilotettu salainen minimaalima The Band Concert vuodelta 1935. Minun mielestäni pelin idea on todella hyvä. Suurin osa elokuvista on minulle tuttuja. Peli kunnioittaa jokaista leffaa mainioilla kentillä ja hyvin toteutetuilla maailmoilla. Kentissä on runsaasti pieniä yksityiskohtia, jotka leffat katsoneet varmasti tunnistavat.

Portaita, lepakoita, laatikoita... En itse tänne uskaltaisi.

Peli on perinteinen 2D tasohyppely. Mikki kohtaa vihollisia, kerää marmorikuulia aseeksi ja parantaa hipareitaan keräämällä tähtiä. Harvinaiset mikinkorvat antavat extra-elämän. Vihollisia on joka maailmassa runsaasti, ja suurinta osaa voi vahingoittaa marmorikuulilla. Sanalla runsaasti tarkoitan oikeasti runsaasti, sillä jopa söpöt perhoset vahingoittavat Mikkiä. Kaikkein raivostuttavimpia ovat The Mad Doctor –maailman luurangot, jotka räjähtävät kuollessaan levittäen Mikkiä satuttavia luita ympäriinsä. Myös viimeisen maailman tikareita heittävät vihut vaativat kärsivällisyyttä. Lonesome Ghosts –maailman kummituksille ei voi tehdä mitään, joten niitä pitää vain varoa. Ja sitten ne siemeniä syöksevät kukat Mickey and the Beanstalk –maailmassa... Huoh! Melkein mahdotonta! Kaikenkaikkiaan peli vaatii taitoa ja pitkää pinnaa, jotta malttaisi edetä tarpeeksi hitaasti varoen kaikkea eteen tulevaa sontaa. Pelissä ei voi vain juosta sokeasti eteenpäin.

Aavemaiseen autiotaloon murtautuminen on aina hyvä idea.

Pelissä on myös muutamia erilaisia kenttiä, joissa ei siirrytä vasemmalta oikealle. Pelottavissa portaissa edetään alaspäin ja varotaan tippuvia puulaatikoita. Heiveröisellä hissillä matkataan ylöspäin ja väistellään räjähtävien luurankojen luita. (Mikä ihme juttu nämä räjähtävät luurangot on?) Muutaman kerran pelissä myös juostaan karkuun pahista keräten omenoita, joilla saa lisää puhtia juoksemiseen. Kentät tuovat tervetullutta vaihtelua peliin, vaikka osa niistä on todella vaikeita. Koko pelin pelottavin kenttä on Fire in the Castle, jossa juostaan kierreportaita ylös samalla, kun suunnaton tulipalo saavuttaa Mikkiä. Itse monesti jumitin juurikin tuohon kenttään. Vaikeaksi koin myös tynnyrin päällä taiteilun tulvivassa autiotalossa. Moose Hunters –maailman tippuvat puunoksat, kuolettavat kivenmurikat ja juoksevat tappajahirvet eivät myöskään olleet helppoja.

Muistakaa lapset - omena päivässä pitää hirvet loitolla.
Cheese, my favourite!

Vaikeustasosta puheen ollen, Mickey’s Wild Adventure on erittäin vaikea peli. Jos valitsee pelin alussa helpon vaikeustason, peli loppuu Mickey and the Beanstalk –maailmaan. Vain vaikean tason ottamalla pääsee aivan pelin loppuun asti. Tämä liittyy siihen, ettei peliä voi tallentaa ollenkaan. Oikeasti. Peli täytyy pelata kerralla läpi asti! Tämä on mielestäni koko pelin surkein ominaisuus. Typerintä on kuolla juuri ennen lopputaistelua Mustan Pekan kanssa, jolloin tekee mieli heittää koko pleikkari ulos ikkunasta. Itse en ole tainnut kertaakaan päästä aivan loppuun asti, mutta isoveljen pelaamista ja YouTube-videoita katselleena tiedän kuitenkin koko pelin kulun. 


Vaikeutta peliin tuo myös se, että marmorikuulat loppuvat helposti kesken. Varsinkin viimeisessä maailmassa täytyy osata säästää kuulia, sillä niitä on vain muutamia kerättävänä, ja jokainen vihu vaatii ainakin kolme kuulaa. Tämä on taas yksi kompastuskivi, jonka takia en ole peliä läpi päässyt. Jotkut varmaan pitävät pelin vaikeusastetta positiivisena asiana, mutta itseä se lähinnä ottaa päähän. Peli täytyy pelata läpi niin täydellisesti, että itsellä ei ainakaan hermot riitä. Toisaalta 90-luvun pelit ovat usein vaikeita, ja pelaajat olivat silloin kärsivällisempiä. Ehkä tämä johtuu siitä, että lapsena kaikki pelit olivat niin kiehtovia, että niitä jaksoi pelata vaikka vaikeusaste oli liikaa.

Kirjasto on täynnä tikareita heitteleviä näätiä.

Löytyy pelistä myös positiivisiakin asioita. Pelissä on useita hienosti piilotettuja salareittejä, joista löytyy usein kallisarvoisia elämiä ja muuta kivaa. Monet salareiteistä voi löytää vain vahingossa – putoamalla tahallaan jonnekin, palaamalla hieman takaisin ennen kentän loppua tai pomppimalla perhosten päällä kohti salaista paikkaa. Muistan hyvin, miten jännää oli löytää salaisuus! Varsinkin piilotettuun The Band Concert –maailmaan oli huisin hienoa löytää reitti. Pelin kentät on myös suunniteltu hyvin. Omia suosikkejani ovat jättiläisen ruokapöydällä seikkailu ja linnan keittiössä kiipeily. Muutaman kerran kenttien läpi pääseminen vaatii jonkin esineen työntämistä tiettyyn kohtaan, tai pienen puzzlen ratkaisemista. Nämä kivat yksityiskohdat tekevät pelistä mielenkiintoisen, ja varsinkin lapsena ne tekivät suuren vaikutuksen.

Sitten hieman pelin soundtrackista. Wau. Pienenä sitä tuli kuunneltua kasetilta vuosi toisensa jälkeen, eikä siihen koskaan kyllästynyt. Pelin OST on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Musiikki on erittäin Mikkimäistä, ja se sopii aina täydellisesti käynnissä olevaan kenttään. Steamboat Willie –maailma alkaa hilpeällä huilusoololla, kun taas pelottavissa kentissä on pelottavammat musiikit. Ainoa harmi on se, että kappaleet kestävät monesti kauemmin kuin kentät. Tämän takia kappaleita ei välttämättä kuule loppuun asti, ellei pysähdy vartavasten kuuntelemaan. Onneksi elämme kuitenkin vuotta 2018, ja koko OST löytyy YouTubesta.

Yhteenvetona voisin sanoa, että Mickey’s Wild Adventure toimii retrohelmenä, jota voin suositella kokeilemaan. Sen vaikeus vie siltä hieman pisteitä, mutta soundtrack ja hyvin suunnitellut kentät auttavat asiaa vähän. Itse en varmaan ole ihan heti peliä pelaamassa, mutta se on silti minulle hyvin rakas. Tällä erää tyydyn katsomaan YouTubesta, kun muut (taitavammat) pelaajat pelaavat sitä. Toivottavasti lukijoissa on pelin tuntevaa porukkaa!  Terveisiä kaikille Mikki-faneille!

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Hellblade: Senua's Sacrifice (2017)

Aletaanpas minun teksteissä käymään kerrankin jotain vähän tuoreempaa tapausta lävitse. Nyt kun olin syksyllä päässyt kauhupelien makuun, iskin silmäni tähän kyseiseen tapaukseen. Hellbladesta oli käyty tuolloin paljon keskustelua sen ulkonäöllisten seikkojen vuoksi. Se oli vähä kuin taidonnäyttö, että pienemmätkin pelifirmat voivat tehdä nättiä jälkeä eikä siihen tarvita isoja rahasampoja. Peliä oltiin myös tässä vaiheessa kehuttu sen verta paljon, että veikkauksia vuoden parhaimpiin peleihinkin oli heitetty ilmoille. Ja muahan ei tarvitse hirveästi vakuutella oikeastaan minkään suhteen, vaan innostun tosi helposti. En siis tiennyt pelistä paskan vertaa, mutta pelkät kertomukset ja muutamat kuvat vakuuttivat minutkin hankkimaan kyseisen pläjäyksen. Pelihän siis ilmestyi 8.8.2017 PS4:lle ja Windowsille. Sen kehittäjänä sekä julkaisijana toimi Ninja Theory, joka on ollut muunmuassa kehittämässä Devil May Cry –pelejä.

Senua on hyvin hyvin vihainen.
En lähde pelin tarinaa tälläkään kertaa spoilaamaan sen enempää vaan kerron siitä erittäin pienen pintaraapaisun muutaman screenshotin kera. Tarina noin muutenkin pääsi ehkä hieman unohtumaan matkan varrella, kun pelatessa saattoi tulla ”vahingossa” kuukauden tauko pariinkin otteeseen. Tämän kanssa kun kävi pariinkin otteseeen niin, että pelatessa jää jumittamaan johonkin yhteen ärsyttävään kohtaan, minkä jälkeen tekee vaan mieli sammuttaa peli eikä enää käynnistää uusiksi. Ja kun taukoa tulee enemmän kuin viikko niin tuntuu, että unohtaa koko tarinan ja tekisi mieli vain aloittaa koko paska alusta muttei jaksaisi sitäkään tehdä. Kyllä te lukijat tiedätte sen tunteen. Mutta asiasta kukkaruukkuun ja siitä kohti korkeuksia. 

Tuli sedälle vähän kuumat oltavat.

Tälläisistä kivenmurikoista sai tarinaa auki kun keskitti kyvyllä.

Hellblade: Senua’s sacrifice perustuu kelttiläiseen mytologiaan, minkä maailma läväytetään heti silmille pelin alkuun. Hellblade kertoo Senua nimisen naisen tarinan siitä, kuinka tämä sukeltaa helvetin syvyyksiin Helheimiin pelastamaan tapetun rakkaan miehensä, Dillionin. Matka Helheimiin ei kuitenkaan ole suora, vaan sinne päästäkseen Senuan pitää ratkoa erinäisiä pulmia ja taistella kuolleita kelttisotureita vastaan. Hienon yksityiskohdan pelille antaa myös se, että saat heti alussa kuulla kuinka kuolemiset ovat rajattuja. Luo pienen paineen pelaamiselle kun haluaa säilyä koko ajan elossa hinnalla millä hyvänsä. Sen lisäksi Senualla on ”kyky” kuulla ääniä, jotka joko neuvovat häntä tai käskevät hänen perääntyä. Hänen kykynsä koskee myös asioiden näkemistä. Keskittymällä Senua saa ratkottua pulmia sekä siinä sivussa hieman taustatarinaa auki. Hellblade käsittelee mielenterveysongelmia suhteellisen raskaalla kädellä näiden äänien ja näkyjen, sillä Senuan tarina kuvastaa aika pitkälti psykoosissa elävää ihmistä. Nämä aiemmin mainitsemani äänet luovat todella tunnelmaa peliin, pimeässä yksin pelatessa kuulokkeet syvällä päässä alkaa itsellekin tulla hieman hassu tunne päähän. Vaikka minulla ne äänet tuppaavat olemaan typeriä pohdintoja  ei-niin-tärkeistä asioista, kuten huonoista puujalkavitseistä.

"Et oo tosissas"

Pelin ongelman ratkomiskohdat ovat suhteellisen helppoja: ”avataksesi tämän oven, etsi tälläinen ja tälläinen symboli”. Jossain kohtaa nämä olivat todella nopeita löytää, mutta välillä näitä sai etsiä hieman kauemminkin.  Muutamia muunkin tyylisiä pulmanratkomistyyppejä oli, mutta pääsääntöisesti ne olivat juuri näitä etsimishärpäkkeitä.

Kauhupeli, yeah right...
Hellbladessa olevat taistelukohtaukset ovat vähäisiä, mutta ne eivät olekaan tarinassa ääpointtina. Nekin taistelut on tehty simppeleiksi mäiskimiseksi. Välillä ne vaativat pientä taktikointia, mutta aika pitkälti pärjää kun muistaa blockata vähän vaikeampien vihujen lyöntejä ja siirtyy hakkaamaan näitä niiden selkäpuolelle.  Loppua kohden taistelut alkavat ikävä kyllä hieman puuduttaa juuri tämän yksinkertaisuuden vuoksi.

Vähän osviittaa pelin taistelusta. Vähä niinko laasermiekat! WZOOOM


Koska mikään ei kestä ikuisesti, niin ei tämä tekstikään kestä. Yhteenvetona sanottakoon, että Hellblade on hintansa väärti oleva peli. Se kannattaa hankkia ja pelata jo senkin takia läpi jos kiinnostaa erittäin tarinapohjainen kauhupeli. Ja kauhuhan tässä pelissä ei ollut sellaista hyppysäikkykauhua, vaan enemmän juuri sellaista psykologista mieleen iskevää. Pelissä pientä pettymystä itselle kuitenkin juuri loi näiden pulmien ja taisteluiden yksitoikkoisuus. Antaisin tälle kuitenkin 4,5/5 pistettä.

Suurin ylpeyden aiheeni pelistä, perseiden screenshottaaminen. Tämä taisi olla parhain otos.


Helvetistä kevääseen,
murmu

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Sokerinopan vuosimiittinki 2018

Kauan kauan sitten... oli kolme tyttöä, jotka jakoivat innostuksen pelaamiseen... No nyt nämä kolme tyttöä on jo aikusia akkoja, mutta innostus peleihin on silti säilynyt. Kerran vuodessa kokoonnutaan koko trion voimin juhlistaan omaa ystävyyttä kokaten, pelaten ja tietysti höpsien millon mitäkin. Tänä vuonna päätimme, että blogin kunniaksi haluamme pitää hauskaa myös lukijoiden kanssa. Huikkasimme asiasta discord-kanavan kautta ja saimmekin muutaman osallistujan lisää hauskanpitoon. Miittinki oli tänä vuonna Oulussa eli järjestäjänä toimin minä, Lunitsi.

Yhteismiittinki oli 8. maaliskuuta, mutta itse noppailijoiden jälleennäkeminen alkoi jo päivää ennen. Lissu saapui bussilla Jyväskylästä ja kuulumisten vaihdon jälkeen aloitettiinkin heti Crash Bandicoot N. Sane Trilogyn ekan osan hakkaaminen. Tavoitteena saada kaikki timantit ja tietysti päästä peli läpi. Toki tämä rebootti vanhasta oli paikoittain vähän haastavampi kuin alkuperäinen peli, mutta ainakin saatiin nauraa monien surkuhupaisten hyppykuolemien jälkeen. Seuraavana päivänä saatiin vihdoin myös murmu saman katon alle.

Vasemmalta oikealle: Lunitsi, Lissu, murmu


Jokainen meistä kolmesta odottaa eniten sitä mahtavaa tunnetta kun nähdään pitkästä aikaa toisemme. Vuoden jälkeen ikävä kasvaa melkoiseksi ja ehkä siksikään ei osata olla ollenkaan ihmisiksi kun viimein nähdään kasvokkain. Parhaiten meidän jälleennäkemisiä kuvaa alla oleva video youtubesta.

Ready to Monday: Take on Me by The Band of the Bold

Hassutteluiden ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen oli aika suunnata Oulun keskustaan varsinaiseen Sokerinopan miittinkiin, johon oli tulossa myös muutama lukija. Ensin käytiin vähän ammuskelemassa laserpyssyillä Megazonessa, jonne mukaan liittyi myös lukijoista kolme. Kaksi erää pelattiin, kirottiin ja naurettiin. Yksittäistä voittajaa ei ollut, sillä pelattiin joukkueissa ja joukkueitakin sekoitettiin niin, että peli pysyi tasaisena. Lasersotailun jälkeen suuntasimme hikisinä ja nälkäisinä paikalliseen pizzeriaan La Festaan syöpöttelemään. Seuraan täällä liittyi vielä pari lukijaa lisää. Juttua riitti hyvin ja saatiin jälleen monet naurut. Pizzeriasta siirryttiin vielä paikalliseen Kulumaan parin lukijan kanssa yksille, ennen kuin pistettiin miittinki pulkkaan ja siirryttiin takaisin Lunitsin pesäkololle.

La Festassa lukijoiden kera

Kulumassa yksillä

Seuraavana päivänä oli luvassa vielä sokerinopan trion omat aktiviteetit. Ensin kokkailtiin superhyviä halloumburgereita ja sitten vielä jäätelön kera kilpailtiin vuosittaiset Yatzy-turnajaiset. Yatzya pelataan aina se kolme erää ja suurimman pistemäärän kerännyt saa palkinnoksi noppakorun, jota saa sitten pitää seuraavaan vuosimiittinkiin ja turnajaisiin asti. Tiukan kamppailun ja yatzien jälkeen todettiin tämänkertaiseksi korun omistajaksi minut. Myöhemmin tosin selvisi, että murmulla oli tullut laskuvirhe ja koru olisi kuulunut oikeasti hänelle, mutta hoksattiin asia niin myöhään, että koru odottaa nyt kuitenkin Oulussa seuraaviin turnajaisiin asti.

Yatzya ja jätskiä 

Kaikki hauska loppuu aikanaan ja tämäkin miittinki lähestyi loppuaan. Minulla oli kuitenkin tytöille vielä pienet yllätyslahjat meidän ensimmäisen "julkisen" miittingin kunniaksi. Jokaiselle oma Bluetooth-sienikaiutin. Kätevä napata matkaan, kohtuullisen hyvä äänentoisto ja saahan näin söpöistä kaiuttimista myös kunnon naurut.

Lissun, Lunitsin ja murmun

Näin meni tämä miittinki. Hauskaa oli ja ihan varmasti järjestetään myös uudestaan. Kiitos kaikille osallistujille ja moikataan kun tavataan!

-Lunitsi




perjantai 23. helmikuuta 2018

Rayman 3: Hoodlum Havoc (2003)

Joskus sitä täytyy pysähtyä miettimään, mitkä lapsuuden pelikokemukset ovat itselle kaikkein arvokkaimpia. Innostuksen Crash Bandicootiin jaoin sisarusteni kanssa. Maniac Mansion ja Day of the Tentacle olivat myös koko perheen suosikkeja. The Simsiä pelasimme myös porukalla, mutta täysin omaksi minulle muodostui Rayman. Siitä tuli minun juttuni. Rayman on hahmo, jonka pelisarja on jatkunut vuodesta 1995 tähän päivään. Ensimmäisiä sarjan osia en ole pelannut, mutta muistan pyytäneeni Rayman-peliä joululahjaksi ja sen myös sain.

Rayman on oikeasti todella hämmentävä hahmo. Hänen ruumiinosansa leijuvat irrallaan muusta kehosta. On kuin hän olisi jonkin kammottavan paloittelusurman uhri, joka nyt kummittelee pelaajien iloksi taistellen vihollisia vastaan vanhassa pelisarjassa. Hänellä on hupparista päällään vain huppu, ja hänen futuristiset, keltaiset tennarit riitelevät hänen muuten violetin värityksensä kanssa, ja maagisesti hän pystyy leijumaan ilmassa helikopterimaisen tukkansa avulla. Miten hän syö? Miten hän tekee yhtään mitään? Kuka ihme tämän hahmon oikein keksi? Palataan nyt kuitenkin asiaan.

Rayman 3: Hoodlum Havoc ilmestyi lukuisalle eri alustalle vuonna 2003. Itse pelasin sitä PlayStation 2:lla. Peli alkaa siitä, kun musta ”lum” André alkaa muuttamaan punaisia hyvis-lumeja omaksi henkilökohtaiseksi armeijakseen. Suunnitelma ei pääse etenemään kovin pitkälle, kun Raymanin paras ystävä Globox vahingossa nielaisee pahan Andrén. Kaiken kukkuraks André pakottaa Globoxin juomaan luumumehua, jolle tämä on pahasti allerginen. Rayman johdattaa ystäväänsä tohtorilta toiselle parantaakseen hänet.

Pelin alkupäässä seikkaillaan metsässä.

Globox seuraa ystäväänsä läpi kenttien. Samalla Rayman tappelee vihollisten kanssa ja kerää kallisarvoisia jalokiviä saadakseen lisää pisteitä, joilla voi avata bonuskenttiä. Jalokiviä on monta eri väriä, ja mitä nopeammin niitä keräät, sitä enemmän saat pisteitä. Pistelaskurin alla on erityinen combo-laskuri, jota seuraamalla saa kerättyä hurjat pisteet. Kerättävissä ovat myös punaiset lumit, joista Rayman saa energiaa. Pelissä ei sinänsä ole elämiä, sillä energiapalkin mennessä nollaan, pelaaja saa game overin. Energiaa kuitenkin riittää hyvin, ja pelaaja saa olla aikamoinen tunari, että saa kaiken kulumaan.

Tähtitaivas koristaa keijukaisten kotia.

Tappelu on pelissä hauskaa ja monipuolista puuhaa. Suurin osa vihollisista ei kuole pelkillä suorilla nyrkin iskuilla, vaan Raymanin täytyy keksiä muita keinoja voittaakseen. Pelissä suuressa osassa ovat erilaiset supervoimat, joiden avulla voi ratkaista pieniä tasohyppelypuzzleja, avata ovia ja nirhata tietynlaisia vihollisia. Pelissä myös autetaan pahisten kaappaamia teensies-otuksia, jotka on lukittu häkkiin. (Häkkejä on Rayman-peleissä rikottu jo ensimmäisestä pelistä lähtien.) Otukset antavat pelaajalle palkinnoksi supervoimia, jalokiviä tai energiaa. Osa häkeistä on pakko löytää, jotta peli etenisi, kun taas osa lasketaan pelkästään kentän loppupisteisiin.

Haastetta peliin tuovat lukuisat bossit, jotka eivät yleensä ole helpoimmasta päästä. Alkupään bossit on toki helpompaa voittaa, mutta pelin edetessä saa tosissaan miettiä, miten toimia. Viimeinen bossi on melkein mahdoton ja vaati minunkin osalta monen monta yritystä. Vaikeutta on kuitenkin omasta mielestäni sopivasti.  Joissain maailmoissa on vihollisia, joita ei voi voittaa mitenkään, vaan pelaajan pitää onnistua välttelemään niitä. Aikarajoitteiset puzzlet eivät edelleenkään ole suosikkejani, mutta pelissä ne ovat juuri sopivan haastavia. Pisteitä voi kerätä myös bongaamalla sinisiä sammakoita ja hiipimällä lähelle arkoja perhosia. Mikäli haluat suorittaa pelistä 100%, tulee nämäkin erikoisuudet ottaa huomioon.

Himmeästi valaisevat seinämaalaukset ovat kaunista katseltavaa.

Pelissä on runsaasti myös perinteistä tasohyppelyä.

Pelin ympäristöt ovat supernättejä. Maagiset keijujen kodit ja muut paikat hivelevät silmiä, ja peli onkin ikääntynyt hyvin. Alusta asti Rayman-peleissä on seikkailtu tunnelmallisissa viidakoissa, joissa lumit valaisevat hennosti ympäristöä, ja teensies-otukset elävät rauhassa. Oma suosikkini on pelin aivan ensimmäinen maailma, jossa Rayman jahtaa ystäväänsä Globoxia, joka vahingossa onnistui irrottamaan Raymanin kädet. Osio loppuu aivan uskomattomaan, psykedeeliseen diskosurffauskenttään, jossa kerätään jalokiviä ja yritetään pysyä hengissä pomppimalla tasolta toiselle. Tämä osio toistuu pelissä muutaman kerran, vaikka omasta mielestäni sitä saisi olla enemmänkin. Olisi myös hauskaa, että näihin surffauskenttiin voisi palata suoraan kenttävalikosta, eikä pitäisi pelata koko maailmaa uudestaan.

Pinkki psykedeelinen surffaustunneli.

Rayman 3 on monipuolinen ja hauska peli. Sen musiikki kannattelee tunnelmaa hyvin ja sen äänimaailma on muutenkin hyvin toteutettu. Taianomainen musiikki jää mukavasti mieleen ja ääninäyttelijät ovat panneet parastaan. Asetuksista voi myös laittaa päälle englanninkieliset tekstitykset, jotta yksikään dialogin pätkä ei mene ohi. Pelistä löytyy paljon huumoria, johon pelaaja ihastuu, eikä tylsää hetkeä tule koskaan!

Kaiken kaikkiaan voin suositella peliä kaikenikäisille pelaajille. Se oli suosikkini pitkään, kun sen joululahjaksi sain teini-ikäisenä. Ehkäpä siis kaivelen vanhan PlayStation 2:n esiin varaston nurkista ja käynnistän pelin jälleen kerran. (Jos osaan asentaa konsolini uuteen telkkariini... Noh. Ehkä joskus.)

-Lissu

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Klonoa: The Door to Phantomile (1997)

Klonoa, tuo söpö kissa/pupu/koira/mikälie-eläin oli ehdottomasti lapsena omia suosikkihahmoja pleikkarin peleissä (Crash Bandicootin lisäksi). Kyseinen peli on sarjansa ensimmäinen osa, Namcon tuotantoa ja ilmestyi 11.12.1997 PS1:lle. Se oli niitä pelejä, joiden pelaamisesta nautti koko perhe. Vaikka peli onkin suunnattu selvemmin lapsille verrattuna Crash Bandicoot -pelisarjaan, Klonoan musiikkien ihana melodia sekä söpöt hahmot saivat pelaamaan peliä aina uudelleen niin kauan, että levy kului lopulta puhki. Onneksi pelin pystyy ostamaan nykyään myös Playstation storesta uudemmille konsoleille ja saan itsekin nauttia Phantomilen maailmasta jälleen PS3:lla.
Klonoan Ps1-levyn kannet

Peli on tasohyppelyä, jossa matkataan Klonoan ja Huepowin kanssa halki Phantomilen maailmaa. Selvitettävää riittää kuun medaljongin arvoituksesta aina laulaja Lephisen kidnappaukseen. Vastaan tulee hassun hauskoja sekä hellyttäviä hahmoja, jotka auttavat tarinassa eteenpäin. Vihollisena toimii astetta kriipimpi Ghadius ja hänen kätyrinsä, Joka. Eteenpäin päästäkseen tarvitaan pulmanratkontaa sekä vihollisten ja välibossien hakkaamista. Juonenkäänteitäkin pelistä löytyy, mutta niistä tarkemmin alempana.

Phantomile koostuu viidestä osasta: The Wind Village, The Kingdom of Water, The Tree Village, The Temple of the Sun sekä tarujen mukaan Moon Kingdomista. Jokaisesta on löydettävissä 6 palapelin palaa, joita keräämällä saat hauskoja hahmoja soittimien kanssa pääkartalle. Kerättävänä on myös timantteja ja kultakolikkoja, joiden avulla pelaaja saa lisäelämiä. Itse kentät on jaoteltu Vision nimisiksi chaptereiksi ja vaikka peli onkin suunnattu nuoremmille, ei pelin loppupuolelta puutu haastetta. Vihuista selvitään Klonoan sormuksella tehtävällä tuuliluodilla, jolla vihollinen napataan kuin ilmapallo ja sitten singotaan haluamaansa suuntaan, vaikka oman toverinsa päälle. Klonoan korvien avulla selvitään pitemmistä hyppykohdista, koska korvilla pystyy lentämään lyhyen hetken.

Pikseleistä huomaa että kyseessä on vanha peli, mutta ei ainakaan omaan makuun niin paljoa, että se pelattavuutta haittaisi. Peli on 2,5D  eli oikean ja vasemman lisäksi liikutaan myös pelin taustalle ja etualalle. Peli on kohtuullisen lyhytkestoinen ja sen saa pelattua läpi n. 5-6 tunnissa. Vaikka kielivalikoimasta ei löydykään suomenkieltä, pelin tarina välittyy todella hyvin vaikkei englantia ymmärtäisikään. Eihän se kielimuuri ennekään ole estänyt pelaamasta, varsinkaan lapsena. Pelistä on 2009 julkaistu myös remake Wiille, mutta itse en kyllä uusinnasta pahemmin pitänyt. Syytetään enimmäkseen vanhan pelin tuottamaa nostalgiahypeä, vaikka täytyy mainita että hahmon muutos sekä monen asian pelkistäminen vie alkuperäisen tunnelman pelaajalta pois.

Huom! Seuraavaksi kerron pelistä ja sen tarinasta tarkemmin (enimmäkseen bosseista) eli luvassa on juonipaljastuksia. Suurin osa on hyvinkin ennalta arvattavissa, mutta älköön kukaan valittako etten varoittanut asiasta. Huom! En omista mitään postauksen kuvista tai videoista vaan ne on suoraan youtubesta ja googlesta.

Klonoa: The Door to Phantomile (Alkuvideo)

Peli tosiaan alkaa siitä kun Klonoa näkee unta. Kuten videossa, Klonoa herää siitä hätkähtäen ja hetkeä myöhemmin ulkoa kuuluu suuri pamaus Breezegalen kelloon syöksyessä jotain. Yhdessä Huepowin (Klonoan sormuksessa olevan ystävän) kanssa he lähtevät selvittämään tapahtunutta Tuulikylän kelloa kohti. Klonoan kotikylä Breezegale on hurmaava, iloinen ja helpoin (ylläripylläri) Phantomilen kentistä. Matkalla kohdataan myös oma lempisivuhahmoni, Balue. Hän rakentaa Breezegaleen tornia, jonka toivoo yltävän Kuun kuningaskuntaan asti, jossa asuu legendaarinen laulaja Lephise. Ystävykset jättävät Baluen pian takaisin rakentamisen pariin ja jatkavat matkaansa läpi Gunston Mine -kaivoksien ja suoraan kukkulan huipulle kellon tykö.

Kellon luokse päästyään ystävykset tapaavat pelin pääpahikset. Jokeri Jokan ja hänen herransa Ghadiuksen kriipissä olomuodossaan. Pahikset ovat kidnapanneet Lephiksen ja aikovat tuhota koko Phantomilen maailman. He etsivät Lephikseltä Moon Pendant -korua, jota tarvitsevat pahoihin aikeihinsa, mutta onneksi eivät sitä löydä. Ghadius huomaa salakuuntelijat ja häipyy paikalta Lephis mukanaan. Joka puolestaan usuttaa Klonoan ja Huepowin kimppuun ensimmäisen välibossin Rongo Langon. Tämä bossi on naurettavan helppo. Väistellään sen hyppyjä, hypitään maanvyörymien ja sateenkaari-iskujen yli sekä tietysti pamautellaan välissä otusta selkään pikkuvihuilla. Ei aikaakaan kun Rongo Lango räjähtää ja Joka pakenee paikalta heilauttaen kelloa. Kellosta heilautuksen jälkeen tippuukin sopivasti se mystinen Moon Pendant. Ystävykset nappaavat korun ja kysyvät neuvoa Klonoan isoisältä kotitalolla. Isoisä opastaa Klonoan ja Huepowin kertomaan Forlockin Grannylle tapahtumista. Seuraava etappi onkin The Tree Village.

Gunston Minen ihana biisi: Vision 1-2 The Diva and the Dark Spirit

Forlockiin päästyä matka tyssää tykkänään, sillä metsä on kuihtunut ja tie tukossa. Vastaan tulee Jugpotista tullut sotilas, joka vihjaa ongelman sijaitsevan siellä. Eikun uudelleen matkaan ja tällä kertaa kohteena The Water Kingdom. Perille saavuttuaan Klonoa ja Huepow huomaavat veden kulkevan väärään suuntaan ja kohtaavat pian vangitun kalamaisen otuksen nimeltä Karal. Karal kertoo kuninkaan ja hänen äitinsä Pamelan olevan Ghadiuksen lumoissa ja pyytää Klonoaa pelastamaan heidät. Tottahan toki se on seuraava välibossi eli vastassa on Kuningas Seadoph ja Karalin äiti Pamela. Tässä bossissa väistellään Pamelan suihkuttamia kuplia ja hypitään piikkipallojen yli, mutta muuten sama periaate eli napataan pikkuvihuja ja aina Pamelan hypätessä kohti tai ohi, ammutaan Pamelaan. Pian taistelu on ohi ja kuningas ja Pamela palautuvat lumouksestaan. Kuningas palauttaa samalla veden normaalin kulun ja matka Forlockissa voi jatkua eteenpäin.

Puukylässä Klonoa ja Huepow joutuvat auttamaan metsänvartijoita valloittamaan Forlockin puun takaisin Ghadiuksen kätyreiltä. Luvassa on pulmanratkontaa ja juoksemista edestakaisin paikasta toiseen. Näistä selvittyä saadaan puun hissi toimintaan, jolla päästään puun latvaan. Latvassa Joka on kuulustelemassa Grannya. Klonoan ja Huepowin saapuessa paikalle, Joka jättää kuulustelut Moon Pendantista sikseen ja usuttaa ystävysten kimppuun seuraavan välibossin Gelg Bolmin. Tämä välibossi oli ainakin itselle vähän vaikeampi, koska sitä ja sen sylkemiä suuria palloja pitää väistellä pompputuolien avulla. Mukaan pitää myös napata pikkuvihu, jonka pitää syöstä suoraan otuksen kitaan. Eli kohtuu helppo tämäkin, jos hallitsee pomppimisen niin, ettei pompahtaessa samalla sinkoa sitä pikkuvihua suoraan bossista huti. Gelg Bolmin päihityksen jälkeen selviää, että Moon Pendant täytyy viedä taivaalle, missä sijaitsee Temple of the Sun. Joka kuulee keskustelun ja ilmoittaa lähtevänsä hakemaan korua Klonoan kotikylästä. Klonoa syöksyy Grannyn näyttämälle oikopolulle keretäkseen kotiin ensin.

Klonoa ja Huepow luulevat olevansa ajoissa nähdessään isoisän, mutta Joka saapuu paikalle ilmalaivalla ja räjäyttää koko kotitalon. Hän nappaa raunioista Moon Pendantin ja jättää tietysti Klonoan ja Huepowin esteeksi monsterin, Baladiumin. Tässä tappelussa haastetta tuo heiluva alusta joka heiluu bossin luo taka-alalle ja takaisin näytön etualalle. Sudenkorentomainen välibossi tuhotaan ampumalla otuksilla sen kyljessä oleviin väriläiskiin ja väistämällä sen luona olevia pommeja. Taistelun jälkeen on luvassa haikea kohtaus loukkaantuneen isoisän kanssa. Tippahan siinä tulee linssiin kun isoisä vetää viimeisen henkäyksensä ja Klonoa jää itkemään perään. Pian kuitenkin ystävykset kasaavat itsensä ja Pamela tulee noutamaan heidät Aurinkotemppeliin jahtaamaan Ghadiusta.

Sudenkorentomainen välibossi Baladium

Temppelissä on luvassa paljon monimutkaisempia pulmia sekä uusia ystävyksiä. Pingviinimäiset temppeliherrat Solare ja Soleil eivät paljoa auta, koska ovat liian pelkureita. Pitää siis selvitä huipulle omin voimin. Huipun lähellä kohdataan temppelin High Priest Moire. Häneltä ystävykset kuulevat Ghadiuksen jo avanneen portit Moon Kingdomiin. Moire kertoo myös Phantomilen koostuvan unien voimasta ja Ghadius haluaa täyttää sen painajaisilla. Tästä jatketaankin suoraan sitten temppelin huipulle, jossa Klonoa ja Huepow joutuvat kuuntelemaan Ghadiuksen valitusta kostosta ja siitä kuinka hänet vangittiin pimeyteen. Ghadius nappaa jälleen Lephiksen ja tällä kertaa Joka itse yrittää hoidella Klonoan ja Huepowin päiviltä. Tämä taistelu on jo paljon haastavampi, sillä Jokalla on kaksi olomuotoa. Ensimmäinen on Jokan jättiversio, johon yritetään normaalisti tykittää pikkuvihuilla. Toisessa vaiheessa Joka muistuttaa kilpikonnaa ja keskitytään väistelemään iskuja ja muuttamaan alla olevat palikat saman väriseksi, jotta Joka muuttuu takaisin ekan vaiheen jättiläiseksi ja voi ottaa jälleen osumaa. Taistelun jälkeen tulee välivideo, jossa Moon Kingdom saapuu taivaalta ja reitti eteenpäin aukenee.

Moon Kingdomissa kentät ovat jo huomattavasti haasteellisempia ja vaatii enemmän keskittymistä ajoittaa kaikki oikein. Lapsena nämä kentät aiheuttivat paljon turhautumista, mutta niistäkin selvittiin monen monituisen yrityksen jälkeen. Tarina saa myös uuden käänteen, sillä linnassa tavataan Huepowin äiti, joka on linnan kuningatar. Huepow on siis Moon Kingdomin prinssi. Klonoa on yllättynyt, mutta eihän ystävyys nyt siitä kaadu vaan he jatkavat vielä päättäväisempinä kohti Ghadiusta. Viimeinen kenttä läpi ja sitten päästäänkin jo Ghadiuksen kimppuun.

Ghadius on herättelemässä suurta painajaista Nahatombia, mutta Klonoa ja Huepow saapuvat paikalle estämään. Ghadius nappaa heidät suuren renkaan sisään, jossa väistellään kuplia ja joutumasta renkaan ulkopuolella juoksemaan karkuun Ghadiuksen lähettämiä kuolonsäteitä. Vihuja pitää napata milloin kuplista, milloin sähkökuplan sisältä ja sinkauttaa Ghadiusta kohti. Bossi on vaikeampi kuin Joka, mutta ei mitenkään mahdoton. Lopuksi Ghadius lösähtää maahan ja ystävykset luulevat voittaneensa. Jopa Phantomilen matkalta saadut uudet ystävät saapuvat paikalle jo onnittelemaan. Ghadius kuitenkin herää ja ilmoittaakin Nahatombin olevan valmis heräämään. Nahatomb syntyy planeettamaisesta munasta ja nousee taivaalle. Phantomilen väki nappaavat tykit ja pyytävät Klonoaa päihittämään otuksen heidän kanssaan. Eli Ghadius olikin vain alkusoitto oikealle lopparille.

Nahatomb mahansa kanssa.

Ensimmäiseksi Nahatomb nielaisee Klonoan vatsaansa, jossa pitää päihittää nelisilmäinen ja yksisuinen olemus. Keikkuvalla alustalla väistellään iskuja ja yritetään päästä ampumaan neljää kristallia. Nämä tuhottua päästään pois vatsasta ja vaikein osuus alkaa. Nahatombin ympärillä on alustoja, jotka välillä häipyvät kokonaan kentältä. Otus sinkoaa välillä myös sateenkaarisäteitä tuplana, joiden yli pitää pikkuvihujen avulla päästä. Phantomilen muut asukkaat kiertävät jalustojen alla tykkiensä kanssa ja tarvitsevat Klonoalta aina pikkuvihun, jonka voivat syöstä Nahatombia kohti. Väistelyn, hyppelyn ja ampumisten jälkeen Nahatombkin saadaan tuhottua.

Loppubossin jälkeen Lephise on vihdoin vapaa ja voi laulaa laulun "Song of Rebirth". Laulu luo uudelleen kaiken, minkä Ghadius ja hänen painajaisensa tuhosivat. Haikein osuus tästä on se, että Huepow kertoo Klonoan olevan eri todellisuudesta, että tämä Phantomile on vain unta hänelle ja hänen täytyy palata omaan todellisuuteensa. Klonoa on eri mieltä ja tappelee Lephisen laulun voimaa vastaan. Huepowkin yrittää pitää Klonoasta kiinni, mutta laulun voima voittaa ja sinkaisee Klonoan taivaalle ja pois unien Phantomilesta. Sillä aikaa Phantomilen ruoho vihertyy, kukat puhkeavat kukkaan ja hetken jälkeen Huepowkin hymyilee. The end.

Varsinainen peli loppuu, mutta pelaajille on vielä pelissä extra-kenttä. Baluen torni, joka on samalla aikajuoksu. Se on vaikea, sillä siinä hypitään lähinnä ilmassa pikkuvihujen avulla ja kuolemista on luvassa paljon. Kenttä on silti älyttömän hauska, sillä huipulle päästyä tulee pieni kohtaus Baluen ja Lephiksen kanssa, jossa Lephise kertoo pitävänsä Baluesta kuin isoveljestä. Tämä tietenkin on Baluelle pahin järkytys ikinä ja hän jääkin koomaamana tornin laidalle ystävysten jutellessa Lephiksen kanssa  iloisesti. Kentän jälkeen pelaaja saa Lephikseltä käyttöön music boxin, jolla voi kuunnella kaikki pelin kappaleet läpi.

Peli on tosiaan itselle rakas ja suurella todennäköisyydellä pyrin aivopesemään myös oman jälkikasvun siitä tykkäämään (eri asia onnistuuko tämä sitten vai ei). Suosittelen peliä lämpimästi kaikille, jotka tasohyppelyistä ja hyvän mielen peleistä tykkäävät.

Kiitän, kuittaan ja takasi pelaamaan.

- Lunitsi

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Bioshock (2007)

Nyt tiukka ote siitä kahvi- tai kolamukista, mitä mahdollisesti pitelet juuri nyt hyppysissäsi lukiessasi tätä. Tekstin mukana matkaamme ajassa taaksepäin. Mitäs sinulle lukijana tulee mieleen kun puhutaan pelistä Bioshock? Wanhan ajan maailma, jossa räiskitään? Sitähän peli sinällään onkin, mutta samalla myös todella paljon kaikkea muuta, johon iskemme tässä tekstissä hampaamme kiinni. Bioshockia on leikkisästi sanottu System Shock 2 henkiseksi jatko-osaksi, sillä kyseisen pelin kehittäjiä on ollut mukana Bioshockin teossa. Pelin on siis kehittänyt Irrational Games, ja julkaisun suoritti 2K Games 24.8.2007  Xboxille & Windowsille. Vuotta myöhemmin peli pääsi myös PlayStation 3:lle julkaisuun.

Kaikki alkaa niin hyvin

Nyt pääsemmekin hieman paremmin pureutumaan itse peliin ja minun kokemuksiini siitä. Aloitetaan puhumalla Bioshockin tyylistä ja siitä, mikä tekee tästä pelien kultahipusta niin immersioivan. Kuten varmaan aiemmin olenkin jo maininnut ja minut tuntevat tietävät, että minuun iskee postapokalyptisyys kuin kuuma veitsi voihin. Pelin maailma on tyyliltään Art Decoa (Wanha tyyli), mikä on monelle Steampunk humputtajalle (yskäys Lunitsin suuntaan) varmasti ns. ”turn on” tässä pelissä. Itseeni tuo Steampunk ei niin iske tyyliltään oikeassa maailmassa, mutta pelien ja elokuvien maailmassa hienosti tehty Art Deco on lähes aina positiivinen juttu. Ei passaa unohtaa myöskään sitä, että Bioshock on kauhupeli. Kun aikoinaan kuulin Bioshockin olevan kauhupeli, en tietenkään halunnut pelata heti kyseistä peliä, kiva nössö kun olin. Myöhemmin pelattuani kuitenkin huomasin, että pelin kauhuosio ei kovin kauheaa ollutkaan. Aika kevyttä oli tämän pelin kauhu verrattuna moneen muuhun kauhupeliin. Oli miten oli, nämä mainitsemani elementit imaisivat minut pelin sisään niin kovasti, että tavallaan olisin itsekin halunnut olla oikeasti Rapturen (pelissä seikkailtavan kaupungin) asukas.

Daddy? DADDYY!

Jos et halua tietää pelistä sen enempää, on aika sulkea välilehti. Aion nyt nimittäin puhua hieman pelin alkutarinasta ja mekaniikoista. En siis aio spoilata pelistä kuin ensimmäiset 10 minuuttia.
Pelin lähtiessä rullailemaan, lävähtää ruutuun heti pelin sijoittuva vuosikymmen, 1960-luku. Olet Jack –niminen mies lentokoneessa. Lento ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä lähes samantien kone putoaa keskelle Atlantia. Kaikista koneen matkustajista olet ainoa hengissä selvinnyt. Yksin keskellä merta? Aika pelottavaa.. Asia ei kuitenkaan näin ole, vaan kaiken sen meren ja palavien lentokoneen osien keskellä Jack huomaa lähistöllä olevan majakan. Majakasta ei kuitenkaan löydy majakanvartijaa, vaan Bathysphere mikä kuljettaa Jackin merenalaiseen kaupunkiin Raptureen. Bathysphere on pelissä käytettävä kuljetusväline. Sanottakoon, että se on vaikka sellainen sukellusveneen ja metron sekoitus, pisteestä pisteeseen. Tämän sukellusvenemetron ikkunasta näkee, kuinka Rapture esittäytyy mystisenä sekä kauniina kaupunkina syvyyksien alla. Bathyspheressä Jack pääsee myös keskustelemaan radiopuhelimen kautta irlantilaisen Atlaksen kanssa. Atlas varoittaa Jackia Splicereista, pelin normaaleista vihuista, jotka ovat vallanneet Rapturen. Hän myös kertoo, että ainoa tapa selviytyä Rapturen syvyyksissä näiden hurjimusten käsissä on piikittämällä itseensä Plasmideja. Miksipä siis et niin tekisi kun vieras mies pyytää sinua tekemään niin? Parempi piikki kädessä kuin kymmenen ojassa, vai miten se menikään. Joka tapauksessa, Plasmidit ovat pelissä käytettävä kyky. Näillä kyvyillä Jack pystyy muunmuassa ampumaan sähköä tai tulta kädestään. Plasmidit kuitenkin käyttävät omaa ”ammusvarastoa” EVEä. EVE on sinistä mönjää, jota Jackin tarvitsee piikittää käteensä voidakseen käyttää näitä Plasmid kykyjään. Tämä piikittäminen ei kuitenkaan ole ainoa asia mitä Atlas pyytää. Hän pyytää Jackia myös tappamaan Big Daddy / Bouncer nimisiä ”otuksia” ja heidän varjelemia Little Sistereitä ADAMin vuoksi. Saat kuitenkin tässä kohtaa valita pelastatko tytöntyllerön vai totteletko Atlasta. Pelastamalla likat et saa yhtä paljon ADAMia, mutta arvostusta Tenenbaum nimiseltä naiselta. Mutta mitäs se ADAM onkaan? Se on pelissä käytettävää valuuttaa, jolla Jack pystyy ostamaan uusia Plasmid kykyjä sekä kehittämään vanhoja.

Pelin kauhupeliosio tulee tästä vähän ilmi

Try this. It'll be fun.

Jottei asiat olisi niin yksinkertaisia, pelissä on myös dollareita käytettävänä. Normaalilla rahalla pystyy ostamaan automaateista aseisiin uusia patruunoita, helapäkkejä ja EVEä. Automaatit pystyy myös hakkeroimaan, jolloin siellä myytävät tuotteet ovat halvempia. Hakkerointi pelissä toimii kuten vanha kunnon putkimies –peli, enempää tästä ei varmaan tarvitse kertoakaan.  Bioshock ei pelinä ole täysi tosikko, sillä se tuo pienen ripauksen myös huumoria mukaan. Esimerkiksi polttamalla tupakkaa pelissä Jack saa EVEä, mutta menettää energiaa. Alkoholijuomia nauttimalla käy päinvastoin.


Musta tuntuu et täällä on vesivahinko.

Nyt kun on peli spoilattu täysin, voikin vääntää  jotain lopputekstien kaltaista. Bioshock on saanut jatkoa kahden pelin verran. Vaikka peli ei itsessään ole edes kovin vanha, on se ja toinen osa saaneet jo ReMasteroidun version. Tosi moni on valittanut näistä versioista, sillä ne ovat todella bugisia. Itse pelasin uudestaan pelin läpi ReMasteroituna, ja koin vain yhden bugin koko pelikerralla. Bugi kylläkin esti pelissä etenemisen, mutta korjaantui edellisen tallennuksen uudelleen lataamisella. Jos kuitenkin pitäisi valita alkuperäisen version ja ReMaster version väliltä kumman pelaa, kannattaa ehdottomasti valita alkuperäinen niin välttyy mahdollisilta turhautumisilta.

Kauneutta.


Minä kiitän ja kuittaan,
-murmu