sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Neverwinter Nights - Milly & Dorin - Osa 1

Arvoisa päiväkirja!

Tästä alkaa muistelmieni sarja. Seikkailuni Dorin Tammitynnyrin kanssa oli niin eeppinen, että tunsin velvollisuutta kirjoittaa siitä. Ystävyyksiä syntyy mitä oudoimmissa tilanteissa, mutta niiden rikki repiminen vaatii suuria voimia. Sankareita on monenlaisia, kuin myös vihollisia. Tarinamme tiivistää tämän kaiken suureksi eepokseksi.

Seikkailumme alkoi Neverwinterin kaupungin heikoimmalla hetkellä. Kamala kulkutauti vaati kaupunkilaisten henkiä, ja loppua tälle kauheudelle ei näkynyt. Tarvetta oli sankarille, joka pelastaisi koko kaupungin. Lord Nasher, kaupungin kuningas oli kutsunut kaikki kynnelle kykenevät sankarinlupaukset kaupunkiin, jotta edes yksi heistä voisi pelastaa kaiken. Neverwinter – pohjoisen jalokivi - oli kuolemassa pois asukas kerrallaan.

Tapasin toverini Dorin Tammitynnyrin Neverwinterin akatemiassa, jossa meitä koulutettiin puolustamaan kaupunkia. Kaiken takana oli silloinen ystävämme Aribeth de Tylmarande, Tyrin papitar ja Lord Nasherin oikea käsi. Olimme innoissamme. Varsinkin minä, Milly Miekkanen, sillä sain vihdoinkin varkaan taidot hyvään käyttöön. Erityistaitojani olivat erilaisten ansojen purku ja lukkojen tiirikointi. Dorin taas paloi halusta käyttää kirvestään kaupungin puolustamiseksi. Meistä tuli pian hyvät ystävykset. Dorin oli kääpiö, ja minä luonnollisesti haltia. Vanha aviomieheni Heimo Miekkanen oli jo muissa puuhissa, joten päätin alkaa seikkailemaan ilman häntä. Olin myös luopunut rakkaasta tikaristani, jolla sain paljon vihollisia hengiltä Heimon kanssa. Tällä kertaa minulla oli kaksi vasaraa aseena – yksi kummassakin kädessä. Vanha kunnon linkoni oli vielä hyvässä kunnossa, vaikkei se paljoa vahikoa saanutkaan aikaiseksi. Varsinkaan, kun rahamme eivät riittäneet parempiin ammuksiin vielä silloin. Hurjan kallista puuhaa, sanon minä!

Päivät akatemiassa olivat suurimmaksi osaksi leppoisia. Kulkutauti ei ollut vielä yltänyt muuriemme sisäpuolelle. Parhaita ystäviäni Dorinin lisäksi olivat veljekset Pavel ja Bim. Meitä naisia oli akatemiassa vähemmän, mutta olimme silti yhtä taitavia kuin kaikki muutkin. Pian me kaikki valmistuimme sankareiksi, ja edessä oli onnen aika.

Tehtävämme muuttui kuitenkin monimutkaiseksi, kun olimme vastaanottamassa valmistujaislahjaamme Aribethilta. Viholliset hyökkäsivät kimppuumme kesken juhlatilaisuuden. He tappoivat lähestulkoon joka ikisen henkilön rakennuksen sisällä. Vain minä, Dorin, Pavel ja Aribeth selvisimme. Tilanne oli toivoton. Kulkutaudin parannuskeinon ainesosat katosivat kaupungin kaduille. Ainesosia oli neljä: Taianomainen sulka, nippu dryadin hiuksia, älykkyyden ahmijan aivot, ja käärmemäisen yuan-tin sydän. Tapasimme Aribethin Tyrin temppelissä tragedian jälkeen, taisteltuamme tiemme läpi vihollisten valloittaman akatemian. Hän antoi meille arvokkaita ohjeita ainesosien pelastamista varten. Tämä oli nyt tehtävämme. Parannuskeinon ainesosat oli pakko palauttaa oikeisiin käsiin.

Aribeth oli hyvä ystävämme. Saimme häneltä mukaamme myös erityisen kiven, jota käyttämällä pääsemme liikkumaan temppeliin aina, kun tarvitsemme parantajan taitoja. Saimme myös hieman rahaa, jolla päästä alkuun. Tarvitsimme kipeästi tarvikkeita ja aseita. Olimme aloittelijoita suuressa maailmassa, eikä tehtävä tulisi olemaan helppo.

Heti ensitöiksemme haimme Dorinille parantajan, joka seuraisi meitä koko seikkailumme ajan. Suuntasimme siis paikalliseen palkkasotureiden kiltaan. Ehdokkaita oli paljon, mutta eräs mukava nainen oli meille juuri sopiva. Hän oli Linu La’Neral, papitar, joka osasi arvokkaan parantamisen taidon. Hän pystyi myös kääntämään kaikki epäkuolleet vihollisemme pois yhdellä loitsulla. Suurimmaksi osaksi hän jopa osasi itse tajuta, että loitsua kannatti käyttää. Linun läsnäolo teki zombien tappamisesta huomattavasti helpompaa. Parantamisen kanssa hän ei ollut yhtä fiksu. Joskus hän aloitti loitsun tekemisen, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin, ja lopetti taikomisen kokonaan. Siitä huolimatta hän oli erittäin kätevä apuri jo Neverwinterissä.

Neverwinter oli ahdingossa. Sen eri osat taistelivat omalla tavallaan kulkutautia vastaan. Joka puolella oli kasoittain kuolleita ruumiita, joiden polttamisesta sai hieman seikkailijan kokoemusta. Oli slummia, satamaa ja rikkaiden alueita. Kaupungin vankila oli kaaoksen vallassa, ja merirosvot terrorisoivat satamaa. Vain hyvätuloisten alue Blacklake oli säästynyt tuholta. Sielläkin oli kuitenkin ongelmia vaikka muille jakaisi, ja tauti kolkutti jatkuvasti ovella. Kaupungin keskustassa Ophala Cheldarstorn pyöritti kaupungin ainoaa toiminnassa olevaa bordellia. Monet kaupat pitivät myös oviaan auki, mikä helpotti meidän tehtäväämme. Joissain kaupoissa oli hyvinkin käyttökelpoista tavaraa. Rahaa meille kertyi pikkuhiljaa, kun myimme kaduilta löytämäämme tavaraa. Seikkailijoille on täysin normaalia löytää eeppinen ase tai haarniska kadunvarren puisesta tynnyristä. Myös jalokiviä tuli kerättyä paljon jo silloin.

Seikkaileminen oli silloin vielä niin yksinkertaista. Jos minä tai Dorin satuimme kuolemaan, oli ainoa oikea vaihtoehto yrittää uudestaan lataamalla peli. Pystyimme toki heräämään henkiin ja palaamaan Tyrin temppeliin, mutta se maksoi hurjan määrän kultaa ja vielä enemmän kallisarvoista kokemusta, jolla loppujenlopuksi pääsimme seuraaville tasoille.  Taisteleminen vihollisten kanssa oli tuskaisaa, mutta onneksi suurin osa niistä oli surkeita karanneita vankeja tai heikkoja zombeja. Välillä vastaan tuli pahempiakin vastuksia, joiden kanssa piti oikeasti suunnitella strategiaa.  Kaikista vaikein oli ikivanhasta kryptasta löytynyt valtava hämähäkki, jota jouduimme hakkaamaan todella kauan, ennenkuin vihdoin voitimme. Myöskään vankilan karannut velho ei ollut helppo. Olemme Dorinin kanssa allergisia tulipalloille.

Etsimämme ainesosat oli ripoteltu pitkin kaupunginosia. Sulka löytyi satamasta, dryadin hiukset Blacklakesta, aivot vankilasta ja sydän hautausmaalta. Meillä oli myös lukematon määrä sivutehtäviä. Suurimmaksi osaksi etsimme ystävällisten kaupunkilaisten omaisia ja ystäviä. Myös Neverin hautojen etsiminen oli kiva tehtävä. Autoimme myös erästä druidia lopettamaan julman eläintarhan ylläpidon. Teimme kaikenlaista sekalaista ansaitaksemme lisää kokemusta, joka oli arvokkaampaa kuin kulta. Silti huomiomme kiinnittyi eniten parannuskeinon löytämiseen.

Sitten kun vihdoinkin saimme kerättyä kaikki neljä ainesosaa, oli seuraava vaihe lääkkeen valmistus. Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan, vaan valeasuissa olleet kultistit saivat lääkkeen itselleen. Tottakai heidän peräänsä piti lähettää luotettava sankari tai kolme... Niinpä minä, Dorin ja Linu syöksyimme läpi portaalin pahisten perään. Koko hommasta kehkeytyi tragedia. Kultti oli pakko tuhota kokonaan, ennenkuin Neverwinter olisi mennyttä! Siitä kuitenkin lisää seuraavassa tekstissä.

Nyt kun muistelen seikkailuamme Neverwinterin kaupungissa tähän tekstiin, niin voin sanoa, että se oli samalla hauska ja jännittävä. Kaupungin ympäristö oli laaja, ja vastaantulleet henkilöt mielenkiintoisia. Kaupungissa oli paljon kohteita, joihin pääsi sisälle, vaikka jokainen rakennus oli valtava sisältä ja ulkoa pikkuruinen. Mutta pikkuvikoja ne olivat... Minä, Dorin ja Linu olimme nyt kaupungin tärkeimmät sankarit. Tarinamme jatkuu, kunhan saan taas kirjoitettua lisää tekstiä tähän muistelmaani. Toivon tarinani lukijoille erittäin hyvää päivää!


- Milly (Lissu)


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kinovekara - Tehdään elokuva (1997)

Seuraava teksti kertoo varsinaisesta mysteeristä. Peli, josta ei löydy juurikaan tietoa netin uumenista. Ainoa pieni pätkä infoa on suomenkielisen wikipedian tekstintynkä, eikä englanniksi löydy sitäkään. Kinovekara – Tehdään Elokuva on ala-asteikäisille lapsille suunnattu peli, joka ilmestyi vuonna 1997 vanhoille Windows-koneille. Peli oli aikoinaan saatavilla kirjastoista. Minulla ei kylläkään ole mitään muistikuvaa, oliko minun pelaamani peli lainattu vai aivan oma. Pelasin sitä kuitenkin runsaasti isosiskoni kanssa.

Pelin lähtöasetelma on jännittävä. On synkkä ja myrskyisä yö. Mies nimeltä Ville on burnoutin partaalla, kun ilkeä pomo pakottaa hänet tekemään kokonaisen animaatioelokuvan valmiiksi yhden yön aikana. Tehtävä on lähes mahdoton. Ville kuitenkin nukahtaa työpöytänsä ääreen. Miten Villen käy? Saako hän koskaan työtään tehtyä? Onneksi apuun rientävät neiti Hansikas ja Kinovekara (eng. Gordi), jotka päättävät auttaa Villeä etsimällä puuttuvat osat animaatioon. Aikaa on vain yksi yö, mutta sankarit ovat päättäväisiä.

Villen työpöydältä kaikki lähtee liikenteeseen.

Pelissä liikutaan Villen työpaikan, elokuvastudion, sisällä. Liikkuminen tapahtuu vanhojen Myst-pelien tapaan klikkaamalla 3D-ympäristössä kohtaa, mihin pelaaja haluaa mennä. Muistan ihailleeni pelin grafiikoita ja ympäristöä. Pelissä on tarkoituksena täyttää elokuvaruudussa olevia tyhjiä kohtia löytämällä niitä muistuttavia asioita pitkin studiota. Kuvia kerätään pieni määrä kerrallaan oikeassa reunassa olevaan listaan, josta ne sitten siirretään elokuvaan. Tehtävä on todella helppo, mutta peli onkin suunnattu lapsille. Esimerkkinä pilven kuvan saa käyttämällä vedenkeitintä, josta nousee höyryä. Elokuvan hahmojen hatut roikkuvat studion naulakossa. Linnan liehuvan lipun saa kirjahyllyssä seisovasta viiristä.

Osa kuvista voitetaan myös ratkaisemalla pienimuotoinen puzzle. Näitä ovat esimerkiksi maalauksen värittäminen valmiiksi, ristinolla-peli tietokonetta vastaan, ja klassinen breakout. Lapsena puzzleissa riitti tekemistä. Eniten vihasin sitä timanttien uudelleenjärjestämispuzzlea, jota en millään meinannut tajuta. Toinen vaikeahko puzzle oli se, missä piti muistaa missä järjestyksessä värikkäät valot syttyivät. Ehdoton suosikkini oli mannekiininukkejen vaatetus, sillä olihan se huvittavaa pukea läskille miesmannekiinille tytön vaatteet.

Peli on perinteisiä puzzleja täynnä.

Studiossa on kuusi eri aluetta: Villen työhuone, pukeutumishuone, lavastehuone, käytävä, äänistudio ja mystinen konferenssihuone, johon ei pääse kuin pelin loppupuolella. Sen lisäksi animaation eri kohtauksia pystyy tarkastelemaan elokuvamoodissa. Seuraavaan kohtaukseen pääsee, kun on täydentänyt edellisen kokonaan. Elokuvamoodissa voi myös muuttaa ääniefektejä, mikä ei ole pakollista, mutta lapsena se oli hyvinkin hauskaa puuhaa. Lopuksi Ville herää unestaan, mutta elokuva onkin maagisesti valmis! Elokuva pohjautuu (wikipedian mukaan) Grimmin veljesten Kissa ja seitsemän peninkulman saappaat –satuun. Lopullinen elokuva on surullisen lyhyt, mutta eipä pelissä tarkoituksena mitään 1,5 tuntista kokoillan leffaa olekaan tarkoitus tehdä...

Kinovekaran tunnelma on ainutlaatuisen omituinen. Tiedättekö ne hetket, kun yöaikaan pihalla myrskyää, ja sade hakkaa ikkunaa? Samaan aikaan sisällä on lämmintä ja rauhallista? Pelin tunnelma on samankaltainen. Studiossa ei ole ketään muita, ulkona on pimeää ja sisällä seikkaileminen tuntuu yksinäiseltä. Pelin soundtrack tukee tätä. Tuntuu siltä, kuin pelaaja olisi luvattomasti sisällä studiossa. Pelin tunnusmusiikki on salaperäinen, ja muutkin taustaäänet ovat varsin kuumottavia. Pelottavin paikka on lavastehuone, jota ihan oikeasti pelkäsin pienenä. Sen taustamusiikki ei yhtään auttanut asiaa.

Studion aula on komea!

Tässä kuvaa elokuvakohtauksesta, jonka violetit kolot pitää täyttää.

Yhden videon onnistuin löytämään pelistä. Sen audio on kuitenkin huonolaatuinen, ja puhe espanjaksi. Pelistä ei löydy juuri yhtään tietoa. Sitä ei ole myynnissä tai ladattavissa missään. Siksi pyydänkin lukijoilta jotain: Jos sinulla on tämä peli, niin tee siitä videoita, kuvia tai mitä vain! Haluaisin pelin myös itselleni, mutta pelkään, ettei nykyinen tietokoneeni osaa sitä pyörittää. Pyyntö varmaan päätyy bittiavaruuden syövereihin, aivan kuten Pioneer 10 –luotain päätyy keskelle tyhjää maailmankaikkeutta. Kinovekara on harvinainen peli, koska se on niin vanha. Kirjastoista sitä ei varmasti enää saa, mikä tekee pelin omistamisen todella vaikeaksi.

Neiti Hansikas ja Kinovekara ovat ikuisesti muistoissani. En ehkä koskaan saa pelata sitä uudestaan, mutta se säilyy yhtenä lapsuuteni suosikkipeleistä. Tämän blogitekstin kirjoittaminen oli minulle tärkeää, vaikka suurin osa lukijoista ei varmasti tiedä pelistä yhtään mitään. Mutta onpahan nyt yksi hakutulos enemmän, jos joku suomalainen keksii googlettaa Kinovekaran.


- Lissu

torstai 15. kesäkuuta 2017

Ōkami

Miten saada murmun huomio peleissä? Tee seikkailupeli, jossa voi pelata eläinhahmolla. Vieläpä jumalaisella eläinhahmolla niin avot, meitsi on myytyä akkaa. Okami ei tässä tapauksessa ollut poikkeus, vaan heti ensisilmäyksestä lähtien olin kiinnostunut tuhlaamaan kaiken aikani kyseiselle pelille. Ensikosketuksen peliin sain Nintendo Wii konsolilla, kun veljeni oli ostanut pelin ja näin kun hän pelasi tätä. Okamihan julkaistiin alunperin PlayStation 2:lle vuonna 2006, mutta itse en kyseistä konsolia omistanut ja pelasin kyseisellä konsolilla lähinnä nuorempana vain Lunitsilla tai Lissulla kyläilessäni. Okamin suosio ei muutenkaan räjähtänyt PS2:lle, kun PlayStation 3 ja Xbox julkaistiin samoihin aikoihin. Muutama kuukausi Okamin julkaisun jälkeen pelin kehittäjä Clover Studios ilmoitti lakkauttavan firmansa. Tästä huolimatta, peli saatiin Nintendo Wiille vuonna 2008 ja PlayStation 3:lle HD versio vuonna 2012. Kiitos CapComin ja pulkkaan mukaan hypänneen kehittäjän Ready at Dawnin.


Issun kiusaaaaaa...

Itse olen pelannut Okamin kaksi kertaa läpi (tekstiä kirjottaessa alkaa sormet syyhytä jo kolmatta kertaa). Ensimmäisen kerran pelasin tosissaan Wiillä, oli mielenkiintoista tehdä Celestial Brush -liikkeitä itse ”piirtämällä”. Wiin ohjain toimi kuin suurikokoinen pensseli, vaikkakin välillä juuri tästä ”itse piirtämisellä” oli ne huonot puolensa. Jos käsi tärähtää tai sensori ei lue liikkeitäsi oikein, ei hommasta tuu lasta eikä paskaa. Silloin lähinnä turhautui ja teki mieli heittää koko kapula seinään jos homma jatkui pidempään. Toisen pelikerran pelasin PlayStation 3:lla, kun sain hyppysiini HD –version pelistä. Pleikkarin kapulalla maalailu oli himpun verran helpompaa, mutta tatilla maalailu ei vetänyt pelin sisälle samalla tavalla. Verrattavissa pelit eivät muutoin olekaan, paitsi kuvanlaadulta. HD –versiossa nyt tietenkin on parempi kuvanlaatu. Ei varmaan yllättänyt.


Pelin alkaessa sinulle selostetaan taustatarinaa aiemmin tapahtuneesta. Shiranui (jumalainen valkoinen susi) ja Nagi (Kamiki kylän soturi) kahlitsevat Orochin (kahdeksanpäinen käärme ja pahis) Tsukuyomin (miekka) avulla Moon caveen. Fun fact, Orochi on oikeastikin Japanin mytologian hirviö. 100 –vuotta myöhemmin miekka poistetaan leposijastaan ja Orochi pääsee takaisin valloilleen. Tällä kertaa saamme kuitenkin apuun Auringon jumalan Amaterasun, joka muistuttaa kovasti ulkonäöllisesti Shiranuita ja Amaterasu onkin Shiranui uudelleensyntyneenä. Samalla kun tarina alkaa, saat toveriksesi  matkailevan taiteilijan Issunin, rasittavan kirpun joka ulisee suunnilleen kaikesta mitä ikinä tapahtuukin. Issun kuuluu lajiltaan Poncleihin, jotka ovat keijumaisia pieniä inisijöitä. Mutta sitten takaisin pelin tarinaan. Tehtävänäsi on saada Orochi takaisin ansaan, ja päästä eroon tästä pahantekijästä. Orochilla kuitenkin on muita suunnitelmia, hän haluaa uhrata Kamiki kylän kauneimman neidon, Kushin, jotta voisi hallita Nipponia. Avuksesi Orochia vastaan saat tällä kertaa Susanon, Nagin kaukaisen sukulaisen. Susanosta on tehty huvittava hahmo pelissä, sillä hän on rakastaa alkoholia ja näet hänet nukkumassa milloin missäkin. Susano ei muutoin haluaisi edes auttaa Orochin kukistamisessa, mutta joutuu aina vahingossa toiminnan keskelle.


Okamissa ideana on kerätä Celestial Brush –liikkeitä ja niiden avulla edetä aina seuraaviin haasteisiin.  Celestial Brush liikkeitä on yhteensä 13 ja näihin kuuluu muunmuassa Bloom, jonka avulla voit pistää puut kukkimaan. Ja esimerkiksi Cherry Bombilla (kun piirrät sen, se muistuttaa oikeastikin kirsikkaa!) voit räjäytellä kaikkea mahdollista. Mikä onkaan mukavempaa kuin nähdä maailman räjähtelevän tuhannen pillun päreiksi.  Celestial Brush liikkeet ansaitaan muilta jumalhahmoilta, jotka ovat kätkeytyneet tähtikuvioihin. Aina aika ajoin kohtaat paikan, jossa pääset höpöttelemään muille jumalolennoille ja saat uusia tapoja piirrellä.



Jolkotijolkoti maisemia pitkin

Peliin on lisätty todella paljon sivutehtäviä, ja niihin uppoaakin aikaa enemmän kuin itse tarinaan. Etenkin jos on tälläinen perfektionisti eikä suostu pelaamaan pelin kuin 100% läpi. Jossain vaiheessa tämäkin tuottaa ongelmansa, sillä osasta arvoituksia on tehty todella haastavia ja niihin saattaa  upota tovi ennen kuin saat tehtyä ne. Pelissä voi myös ruokkia eri eläinlajeja . Ruokkimalla eläimiä saat Praisea, jonka avulla voit kehittää esimerkiksi mustemäärääsi tai hipareitasi. Pelissä voi myös kalastaa, en itse koskaan saanut kaikkia eri kalalajeja kerättyä kun se oli niin hirviän vaikiaa. Täytyy saada klikattua oikeaa nappia oikeaan aikaan ja samalla veivata tattia ettei kala vain pääse karkaamaan. Ja mitä kauemmin onnistut kalastamaan, sitä vaikeammaksi se muuttuu. En muutenkaan perusta kaloista, kuten osa lukijoistakin tietää suhtautumiseni kalaan. Ja ne ketkä eivät tiedä, voivat kysyä jos ovat uteliaita.


Mutta mitä minulla itsellä on jäänyt pelissä eniten mieleen, ja mistä minä eniten pidin? Ehdottomasti lempipaikkojani on Sasa Sanctuary, joka on varpusklaanin pitämä majatalo. Nämä klaanin hahmot ovat sympaattisia kavereita, jotka saavat hymyn huulille olemuksellaan. Sasa Sanctuaryyn pääsee muutoinkin vain ne, keillä on puhdas sydän. Ja Amaterasullahan tietenkin on. Kyseisestä paikasta löytyy yksi pelimusiikin kipalekin, joka on ehdottomasti pelimusiikkien kultaa minulle. Lisättäköön se kappale tähän loppuun, lopettamaan rustailut ennen kuin tästä tulee kovin kiusallinen loppu. Loppu.


Meikäläinen alottaa nyt lomailun, palataan astialle kun siihen taas tulee mahdollisuus. Superia kesän jatkoa kaikille ihanille lukijoille!


-murmu


perjantai 2. kesäkuuta 2017

Crash Bandicoot 3: Warped (1998)


Tänään viikonlopun kunniaksi jatkan Crash Bandicoot –kirjoitusten sarjaa, ja vuorossa on sarjan kolmas osa. Crash Bandicoot 3: Warped ilmestyi vuonna 1998, ja se toi sarjaan paljon uutta ja mielenkiintoista sisältöä. Mikäli oikein muistan, niin Warped oli toinen Crash-peli, joka meidän perheeseen hankittiin. Ero ensimmäiseen peliin oli valtava, mutta suurimman osan uudesta materiaalista otimme hyvin vastaan. Jälleen kerran isoveljeni pelasi peliä enemmän kuin minä, mutta pelin seuraaminen vierestä oli ihan yhtä jännittävää, kuin itse pelaaminen. En muista tosin paljoakaan siitä, miten ja milloin Warpedia pelasimme. Peli oli kuitenkin todennäköisesti joululahja.

Pelin teema on sarjan parhaimmistoa.

Pelin juoni on hyvin samantapainen Crash Bandicoot 2:n kanssa. Crash kerää voimakristalleja ja timantteja pelastaakseen maailman klassiselta pahikselta Dr. Neo Cortexilta ja uudelta tuttavuudelta, Aku Akun pahalta kaksoisveljeltä, Uka Ukalta. Kyllä, ensimmäistä kertaa pelisarjassa Aku Aku –naamio osaa puhua. Crashin sisko Coco Bandicoot on myös isommassa roolissa, ja hän on monessa kentässä pelattava hahmo. Uusia bossejakin on vanhojen tuttujen rinnalla, ja joka kentässä on paljon mielikuvituksellisia ja hauskoja vastuksia. Suosikkejani ovat kaksipäiset jättiläiset kentässä Double Header, ja Egypti-kenttien ”spikey mummyt”, jotka ovat kirjaimellisesti piikikkäissä arkuissa pomppivia vihaisia muumioita. Luit oikein.

Nappien päältä voi hypätä aikaportaaliin.

Kiinan muuri ja Pura-tiikeri.

Jälleen kerran timantin saa, kun on kerännyt kaikki laatikot kentässä ja päässyt sen läpi. Crash 2:n tapaan kentässä toki saa kuolla niin monta kertaa kuin haluaa, kunhan laatikot on kaikki rikottu. Tällä kertaa hommaa on helpotettu entisestään, kun valikossa näkyy myös kentän laatikoiden määrä. Pelaaja siis tietää etukäteen, montako laatikkoa kentässä on. Bonus-kenttienkin laatikot lasketaan mukaan, mutta suurin osa niistä on todella helppoja, joten ongelmaa ei pitäisi olla. Joissain kentissä on myös erityinen salareitti niille, jotka ovat selvinneet tarpeeksi pitkälle kuolematta. Tämä on pieni pala Crash 1:n tunnelmaa, ja tuo haastetta pelaajalle.

Peli sijoittuu ”Time Twister Machineen”, eli Dr. N. Tropyn rakentamaan aikakoneeseen, jossa on viisi eri maailmaa, joissa kussakin on viisi kenttää + bossi. Uusi maailma avautuu aina, kun edellisen bossi on voitettu. Ensimmäistä kertaa sarjassa bossitaistelun jälkeen pelaaja saa uuden supervoiman, jotka sitten ovat käytössä koko loppupelin ajan. Ensimmäinen voima on tehostettu body slam, josta on hyötyä ehkä korkeintaan kaksi kertaa koko pelin aikana... Aika turha siis. Seuraavat voimat ovat kaksoishyppy ja death spin tornado, jotka antavat mahdollisuuden hypätä korkeammalle ja pitemmälle, ratkaisten monta ongelmaa seikkailun aikana. Neljäs ja mielenkiintoisin voima on hedelmäsinko, jolla voi rikkoa laatikoita ja tuhota vihollisia pitkän matkan päästä. Mielestäni sinko on vähän liiankin tehokas ase, sillä se ei kuluta Crashin wumpa-varastoa laisinkaan, ja kaikki viholliset kuolevat välittömästi osuman saatuaan.

Viimeinen supervoima liittyy tiukasti toiseen täysin uuteen elementtiin Crash-sarjassa. Kentistä voi myös ansaita reliikkejä, jotka saa läpäisemällä kentän tietyssä ajassa. Crash dash –voiman avulla pelaaja voi juosta kentän läpi huomattavasti nopeampaa, kuin normaalisti. Reliikkejä on kolmenlaisia: Safiiri, kulta ja platina. Safiiriset reliikit ovat erittäin helppoja saada, kun taas kulta ja platina vaativat oikeasti taitoa ja kärsivällisyyttä. Toki keltaiset sekuntilaatikot auttavat hieman. Niiden avulla kelloa voi pysäyttää muutamaksi sekunniksi säästäen aikaa. Mielestäni reliikit ovat erittäin hyvä lisä peliin, sillä sen ansiosta peli ei ole täysin ohi maailman pelastamisen jälkeenkään. Omat huippuajat voi tallentaa kortille, ja eri pelaajat voivat siten vertailla aikojaan. Platinan jälkeen voitettavina ovat vielä pelin kehittäjien huippuajat, joita on jo erittäin vaikea päihittää.

Pelin maisemat ja asetelmat ovat mielenkiintoisia verrattuna esimerkiksi ensimmäiseen Crashiin. On egyptiläistä ja arabialaista kenttää... On muinaisia dinosauruksia ja futuristisia kaupunkeja. Crash ja Coco ratsastavat ja ajavat monilla eri välineillä, joihin lukeutuu suloinen tiikerinpoikanen Pura, vesiskootteri, moottoripyörä, lentokone ja vasta kuoriutunut vauvadinosaurus nimeltä Baby-T. Suosikkikenttäni on Tomb Wader, jossa pitää kikkailla nousevan ja laskevan vedenpinnan kanssa egyptiläisessä rauniossa. Eniten inhoan moottoripyöräkenttiä ja vesiskootterikenttiä, jotka ovat aivan liian epämääräisiä. Laatikoita on hankala huomata, ja eksyminen on helppoa. Moottoripyöräkentissä taas kontrollit ovat huonot, mikä tekee Crashin ohjaamisesta maaliin hankalaa.

Egyptikentät ovat suosikkejani!

Joka pelissä juostaan jotain karkuun. Tällä kertaa dinosaurusta.

Warpedin soundtrack on jotain aivan uutta verrattuna sarjan kahteen ensimmäiseen osaan. Pelin päätunnari on siisti ja mieleenpainuva, ja se toistuu erilaisina versioina pelin bonus-kentissä. Heti ensimmäisen kentän raita on mahtava, sillä se tuo pelaajalle suuren seikkailun tuntuman. Muut raidat liittyvät tiiviisti kentän teemaan ja aikakauteen.

Raita kutsuu keskelle seikkailua!

Miinuksena sanottakoon, että osa timanteista vaatii pitkää backtrackingia, mikä tuntuu aina jotenkin väärältä. Varsinkin futuristisissa kentissä on hankalaa liikkua takaperin, kun viholliset ovat hankalia, ja osa lattiasta toimii liukuhihnaperiaatteella joko eteen- tai taaksepäin. Ison miinuksen saa myös kenttä Area 51?, joka on aikamoista hevonkakkaa. Pimeässä moottoripyörällä ajaminen on tuskaista ja hankalaa, ja ne perhanan UFOt ovat jatkuvasti tiellä.

Tuskan parahdus.

Suurin osa kokemuksistani ovat kuitenkin erittäin positiivisia. Crash Badicoot 3: Warped on ehdottomasti monipuolisin Naughty Dogin tuottamista Crash-peleistä. Siitä riittää iloa pitkäksi aikaa, ja se on vanhentunut arvokkaasti. Erilaiset supervoimat ja reliikkien metsästys olivat tervetulleita lisiä sarjaan. Tästä sarja jatkuu autopelillä Crash Team Racing, josta todennäköisesti kirjoittaa joku muu, kuin minä. Innolla jäämme odottamaan sitä! Aurinkoista takatalvea kaikille!


- Lissu

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Wonderboy 3 Dragon's Trap (original & remaster)

Ensimmäisenä postauksenani haluan kertoa pelistä, jonka alkuperäinen versio sai minut jäämään pelien jännittävään ja ihmeelliseen maailmaan. Kun ensikertaa lapsena sain kosketuksen bittimaailmaan pelien äärellä, oli tämä se peli. Muistan sen kuin eilisen, kun ensi kertaa sain ihka oman pelin omiin pikku kätösiini (tai sitte vain oman tapaani päätin omia sen veljiltä, kanteen oon ainaki kirjottanu kissankokoisilla kirjaimilla oman nimeni). Alkuperäinen Wonderboy III Dragon’s Trap ilmestyi vuonna 1989 Sega Master Systemille Westonen kehittämänä. Kyseinen konsoli löytyy vieläkin kotopuolesta toimintakuntoisena, harmiksi vain yhtäkään toimivaa ohjainta ei löydy.  Mitä ilmeisimmin hakkasimme Segaa liiankin innokkaasti lapsena veljieni kanssa.

Voitte kuvitella sitä ilon ja onnen määrää, kun kuulin veljeltäni pelin remaster -version julkaisusta. Nostalgian kyynel herähti heti silmäkulmaani, kun aloin miettimään kaikkia niitä tunteja mitä olin uhrannut kyseiseen peliin lapsena. En kyllä usko, että tein mitään pätevää pelissä silloin. Todennäköisimmin vain lentelin Hawk-Manina ympäri kotikylää ja olin iloinen kun sai pelata eläinhahmolla. Olin jo aiemmin aikonut hankkia itselleni Nintendo Switchin, joten luonnollisesti ajattelin hankkia pelin tälle kyseiselle konsolille sillä en malttanut odottaa PC-julkaisua. Enkä kyllä muutenkaan usko, että olisin halunnut pilata lapsuuden pelikokemusta pelaamalla kyseistä peliä näytön äärellä vaikka pääsääntöisesti PC-pelaaja olenkin (PC MASTER RACE!!!!). Remaster version loi DotEmu yhdessä Lizardcuben kanssa, ja julkaisu konsoleille tapahtui huhtikuussa -17. PC:lle peli julkaistaan vasta kesäkuussa.


Mouse-Man taistelun keskellä


Remasteroidussa versiossa voit valita kolmen vaikeusasteen välillä alottaessasi pelin. On Easy, jossa viholliset ovat heikompia ja kuolevat näin ollen nopeammin. Normal, jonka vaikeusaste vastaa alkuperäistä. Ja kolmantena vaihtoehtona Hard, jossa sinulle on annettu tietty aika saada peli läpi. Myös viholliset ovat hard tasolla vaikeampia. Peliin on laitettu mahdollisuus vaihtaa vanhojen ja uusien grafiikoiden sekä musiikkien välillä pelkällä napin painalluksella. Olihan se metkaa kesken pelin painaa nappia ja ihmetellä kuinka paljon eroa uuden ja vanhan välillä on.

Remasteriin on panostettu, sen huomaa heti pelin ulkonäössä ja musiikeissa. Peli on kuin piirroselokuva. Maisemat ovat todella kaunista katsottavaa ja niitä jääkin ihailemaan aina hetkeksi silläkin uhalla, että taivaalla leijuu murhanhimoinen tulta syöksevä pilvi. Itse hahmoista (sekä vihuista) on myös tehty todella valloittavia. Itselleni nousi heti suosikiksi miekkaa perässään vetävä Lion-Man ja hänen jopa leikkisä olemus.
Musiikit pelissä ovat kauniit, mutta jotenkin vanhat chiptunet ovat enemmän mukaansa tempaavia ja luovat itselle ainakin sellaisen sankarin olemuksen. En ihmettelis vaikka lähtisin kyseistä musiikkia kuunnellen pihalle heilumaan jonkun kepin kanssa ja etsimään lohikäärmettä tapettavaksi. Remasterissa kuitenkin muutamasta nopeatempoisesta ”sankarinviitta” –musiikista on tehty hidastempoista ja ehkä jopa hieman unettavan oloistakin. Myös poikkeuksia löytyy, ja pelissä on myöskin niitä kauniita ja tunnelmaa nostattavia kappaleita, joista yksi esimerkki tässä postauksessa. Tämä veisu kuuluu myöskin siihen ”hyvät peliveisut” –listaan itsellä youtubessa.

pelin maisemat ovat silmiä hiveleviä


Mutta mitenkäs se stoori sitte tässä pelissä nyt menikään?
Peli heittää sinut suoraan taistelutantereelle.  Menet Hu-Manina raunioituvaan linnaan taistelemaan pahaa Meka Dragonia vastaan, jossa käykin kehnosti kun saat kirouksen ja muutut Lizard-Maniksi. Pelin idea siis on käytännössä päästä eroon kirouksesta sekä muuntautua takaisin Hu-Maniksi, ja näin pääset taistelemalla eri lohikäärmeiden kanssa. Aina kun päihität dunkun päävihun, muuntaudut eri hahmoksi. Näihin hahmoihin lukeutuu Lizard-Man, Mouse-Man, Pirahna-Man, Lion-Man sekä viimeisenä muttei vähäisimpänä Hawk-Man. Kaikilla hahmoilla on omat taitonsa, esimerkiksi Lizard-Man voi syöstä tulta ja Pirahna-Man uida. Matkan varrella joudut myös keräämään erilaista varustusta itsellesi päästäksesi tuleviin koitoksiin. On miekkaa millä pystyt muuntamaan itseäsi eri hahmojen välillä sekä on haarniskaa, minkä avulla voit kävellä laavassa. Kun olet päihittänyt kaikki 6 lohikäärmettä (mukaanluettuna tämä kirouksen asettaja Meka Dragon) pääset kirouksesta eroon, ja Hu-Man saa oman ihmismuotonsa takaisin.

Vaikkakin alkuperäisen ei oo voittanutta, tulen varmasti monet monet kerrat pelaamaan remasteroitua versiota. Peli itsessään on viihdyttävää ajantappoa, eikä siihen näin toisen läpipeluukerran jälkeen ole vielä kyllästynyt.  Wonderboy 3 Dragon’s Trap on kuitenkin vienyt paikan minun sydämestäni.









Aarinkoosta kesää lukijoille!

-murmu

tiistai 23. toukokuuta 2017

Ecco the Dolphin: Defender of the Future (2000)

Hei! Lissu tässä. Tänään on aika kirjoittaa minulle rakkaasta pelistä, joka on säilyttänyt paikkansa sydämessäni vuosien ajan. Kyseessä on tietenkin Ecco the Dolphin: Defender of the Future.  Tämä fantasiaa ja scifiä yhdistelevä peli julkaistiin sekä PS2:lle, että Dreamcastille. Itselläni on PS2-versio, joka on itseasiassa aika harvinainen peli. En tiedä itseni lisäksi juurikaan suomalaisia, jotka olisivat tätä pelanneet. Toki peli on tuttu myös Lunitsille ja murmulle, jotka ovat minun kauttani peliin tutustuneet.

Pelin tarinan on kirjoittanut scifikirjailija David Brin, jota on kiittäminen hyvinkin monimutkaisesta juonesta. En jaksa siitä selittää enempää, mutta sanottakoon, että en vuosien pelaamisen jälkeen vieläkään ole oikein perillä siitä, mitä pelissä tapahtuu. Peli jakautuu neljään eri saagaan, jotka ovat kaikki virkistävän erilaisia. Pelin pahiksia ovat haikalojen lisäksi vihamieliset alienit, jotka aikovat valloittaa Maan. Jotenkin pelin sankari sitten päätyy jahtaamaan alienien varastamia ”lahjoja” erilaisiin maailmoihin. Paremmin en osaa juonta selittää. Ehkäpä alkuvideo kuitenkin avaa hieman pelin maailmaa teille lukijoille:



Intron jälkeen peli alkaa kauniissa maisemissa, kun Ecco-delfiini suorittaa pikaisen tutorialin ja tutustuu ympäristöönsä. Eccolla on otsassaan viisi tähden muotoista merkkiä. Ensimmäinen kenttä Aquamarine Bay antaa pelistä sellaisen kuvan, että se on tehty pikkutyttöjä varten. Söpöt delfiinit, valaat ja ylihempeä musiikki ovat kieltämättä hieman harhaanjohtavia. Peli kuitenkin vakavoituu kenttä kentältä, kun juoni alkaa pikkuhiljaa avautumaan pelaajalle.

Pelissä vaikeutta lisää se, että Eccolla on rajattu happimäärä. Tämä hankaloittaa esimerkiksi tunneleissa uimista. Hapen lisäksi Eccolla on perinteinen health-mittari, jota voi parantaa syömällä kaloja.  Pelissä kerätään vitalit-kristalleja, jotka kasvattavat health-mittaria hieman. Muut delfiinit ja erilaiset taikakristallit puhuvat Eccolle ja antavat ohjeita (monesti hyvin vaikeasti ymmärrettäviä) ja kommentteja. Ecco osaa myös hypätä ilmaan ja tehdä erilaisia temppuja, joita on hauska katsella. Ensikertalaisille Eccon ohjaaminen voi olla vaikeaa, mutta kontrolleihin tottuu kyllä nopeasti.

Pelin alussa metsästetään myös erilaisia supervoimia, jotka auttavat Eccoa matkallaan. Voimia käytetään läpi pelin erilaisissa tilanteissa, joissa normaali Ecco ei pysty etenemään. Eccon ystävät läpi aikojen myös opettavat hänelle erilaisia lauluja, joilla voi esimerkiksi saada hain pään sekaisin tai ohjata rauskuja läpi tunneleiden. Lauluja ja voimia täytyy osata käyttää pelin eri osissa, jotta Ecco pääsisi eteenpäin.

Ensimmäinen saaga on pelin helpoin, mutta siihenkin sisältyy omat vaikeutensa. Koko pelin pelottavin bossi, suuri valkohai, täytyy voittaa heti toisessa kentässä. Neljäs kenttä Four Ways of Mystery on pelin raivostuttavimpia ja vaikeimpia, ellei tiedä tarkalleen, mitä pitää tehdä. Saagan tarkoituksena on löytää vaihtoehtoinen reitti Atlantikseen, jossa kummallinen kristallipilari ”The Guardian” on rikkoutunut alienien hyökkäyksen seurauksena. Saagan ympäristö on kaunis ja trooppinen. Vaikeita vastuksia ei juurikaan ole, vaan Ecco taistelee suurimmaksi osaksi haikalojen kanssa. Ainoan miinuksen saa kenttä Atlantis Lost, jonka design olisi voinut olla erittäin kaunis, mutta varsinainen toteutus on lähinnä outo.

Ystävä opettaa Eccolle, miten haita huijataan.

Muita maininnan arvoisia kenttiä ovat Roaring Forces ja Up And Down, joiden upea soundtrack siivittää upeita ympäristöjä. Roaring Forces on pelin ainoa takaa-ajokenttä. Up And Down sisältää kaksi bonuskenttää, jotka voi tietääkseni avata vasta pelin loputtua.  

Kristallit auttavat Eccoa pelin kuluessa.



Seuraava saaga on hieman mielenkiintoisempi. Ecco matkustaa läpi ajan vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, jossa delfiinit on orjuutettu rakentamaan vaarallista asetta. Vesi on tummaa ja likaista. Delfiinit ovat yksinäisiä ja jakautuneet erilaisiin ryhmiin, jotka yrittävät pärjätä tässä kuolevassa maailmassa. Saagassa seikkaillaan ihmisten rakentaman koneiston läpi ja yritetään pelastaa yksi ”lahjoista”.  Kentät ovat ensimmäistä saagaa mielenkiintoisempia ja huomattavasti vaikeampia. Ensimmäinen kenttä Shrine of Controversy on kaunis ja melankolinen. Sen jälkeen luvassa on muun muassa perinteistä gridlock-puzzlea, tunnelisokkeloa ja muuta mukavaa. Kenttä nimeltä Perpetual Fluidity on monien mielestä koko pelin vaikein, sillä siinä on helppo mokata, eikä pelin antamat kryptiset ohjeet auta paljoakaan. Kaikenkaikkiaan saagan kentät ovat sellaisia, että pelaajalla ei ole hajuakaan, mitä pitää tehdä. Jotenkin ne kuitenkin menevät läpi, kun tarpeeksi yrittää!

Shrine of Controversy ja tummanvihreät vedet.

Saagan viimeinen kenttä Sleeping Forces of Doom on pelin hauskin bossi.

Pelin kolmas saaga on ehdoton suosikkini. Maailma on jälleen kerran vaihtoehtoinen tulevaisuus, jossa delfiinit ovat jakautuneet ”klaaniin” ja ”vastarintaan”. Saagassa esiintyvät erittäin coolit punkkaripahisdelfiinit ja vihreät vastarintadelfiinit. Maailma on värikäs ja mielenkiintoinen. Kentät ovat ainakin omasta mielestäni vielä vaikeampia, kuin edellisen saagan. Olen kuitenkin pelannut ne niin monta kertaa läpi, että tiedän tarkalleen, mitä pitää tehdä.  Ensimmäisessä kentässä on koko pelin raivostuttavin kohta, kun Ecco pitää kuljettaa turvallisesti niiden himskatin näkymättömien kuolemalonkeroiden ohi.  Saagassa on myö legendaarinen Hanging Waters –osio, jossa Ecco seikkailee korkealla ilmassa leijuvien vesiputkien avulla kohti tulivuoren huippua. Osio on vaikea, mutta kaunis. Siitä saisi hyvän juomapelin, jossa pitää ottaa shotti joka kerta, kun Ecco tippuu satoja metrejä kohti kuolemaansa. Saaga loppuu pelin mielenkiintoisimpaan bossiin, Mutacloneen, joka minun puolestani olisi saanut olla koko pelin viimeinen vastus. Näin ei kuitenkaan ole... Valitettavasti.

Vihreät delfiinit kuuluvat vastarintaan.

Upeaa designia ja klaanin insinööri-delfiini.

Hanging Waters -kentissä liikutaan ilmassa leijuvissa vesikuplissa ja tunneleissa.



Viimeinen saaga on oikeasti täyttä hevonkakkaa. H. R. Giger –tyyppiset alienit ovat valloittaneet Maan ja pitelevät itsellään viimeistä varastamaansa ”lahjaa”. Nämä raivostuttavat mutta onneksi lyhyet kentät ovat hyvin mitäänsanomattomia verrattuna edelliseen saagaan. Niissä on todella ärsyttäviä minialieneita, jotka hyökkäävät jatkuvasti kimppuun, eikä taustalla ole edes musiikkia. Peli loppuu ”bossiin”, jossa pitää osua alienikuningattaren sydämeen miljoona kertaa ilman happea. Olen pelannut nämä viimeiset kentät muistaakseni vain kerran. Pelin pitäisi loppua Mutacloneen eikä mihinkään surkusaagaan!

Yleisesti ottaen Ecco the Dolphin: Defender of the Future on hankala peli. Kentät ovat moneti erittäin pimeitä, joten on hankalaa nähdä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Ympäristöt ovat myös todella laajoja. Jos pelissä pitää esimerkiksi löytää yksi delfiini, jolle pitää puhua, voi tehtävä olla vaativa. Pienet kohteet hukkuvat suureen ympäristöön. Pelissä on myös hyvin paljon glitchejä, joiden ansiosta Eccon voi ohjata kentän ”ulkopuolelle”. Monesti näin käy vahingossakin. Monet kentät aiheuttavat ainakin minulle tietynlaisen pelkotilan, kun Eccon ympärillä on pelkkää tyhjyyttä kilometrien verran, eikä veden pintaa tai pohjaa näy.

Ensikertalaisten on myös vaikea keksiä, mitä kentissä pitää tehdä. Pelin antamat vihjeet ovat monesti erittäin kryptisiä, eikä osassa kenttiä ole oikeasti mitään järkeä. Dreamcastin versiota on myös (kuulemma) hankala ohjata, joten jos aiot peliä pelata, niin tee se PlayStation 2:lla.

Sitten kuitenkin positiivisiin asioihin. Eccon juoni ja ympäristöt ovat mielenkiintoisia. Soundtrack ja äänet ovat loistavia. Kolmas saaga on niin hieno, että se ansaitsisi oman pelinsä. Suosikkikenttäni pelissä on Lair of Evil, jonka design ja tunnelma ovat loistavia. Vaikeatkin kentät ovat pelattavia ja palkitsevia, kun ne pääsee läpi. Ecco: DotF oli hyvin pitkään suosikkipelini, ja pyörinkin pitkään netin Ecco-fanisivuilla. Rakkaus delfiineihin syttyi myös samoihin aikoihin, kun sain pelin aikoinaan ala-asteen viimeisillä luokilla. (En muista tarkkaan, minä vuonna pelin sain.) Pelin ilmestyessä vuonna 2000 se oli graafisesti erittäin upea peli, jonka ympäristöt tuntuivat realistisilta. Tällaisia vedenalaisia pelejä saisi olla enemmänkin! Voin vain kuvitella, miltä Ecco näyttäisi modernilla tekniikalla toteutettuna. Pelin grafiikat ovat tänäkin päivänä hienot. Varsinkin Hanging Waters –osio on edelleenkin upea!

Lair of Evil ja mystiset käytävät.

Hankaluudestaan huolimatta Ecco the Dolphin: Defender of the Futurella on paikka sydämessäni. Tulen pelaamaan sen vielä monesti läpi. Peli ei ole yhtä rakastettu klassikko, kuin sen aiemmat osat, mutta minulle se on ainoa oikea Ecco-peli. Harmillisesti sarjaan ei ole tulossa uusia osia. Mutta ken tietää, ehkä vielä joskus joku keksii tehdä delfiini-aiheisen pelin, jossa seikkailtaisiin kauniissa trooppisessa meressä!

Aurinkoista kesänalkua kaikille lukijoille!

- Lissu

torstai 18. toukokuuta 2017

Crash Bandicoot 2: Cortex Strikes Back (1997)

Heipähei kaikille lukijoille! Olen Lissu, ja tänään kirjoitan edellisen kirjoitukseni jatko-osan. Crash Bandicoot 2: Cortex Strikes Back julkaistiin vuonna 1997 ja sen juoni jatkuu suoraan edellisen osan lopusta. Tähän sarjan toiseen osaan tuli paljon uutta, mutta Bandicoot-pelien tunnelma pysyi ennallaan. Tunnelma onkin oikein uniikki.

Meidän perheeseen peli hankittiin vähän myöhässä. Pelasimme sarjan kolmannen osan itseasiassa ennen toista. Siitä huolimatta Crash Bandicoot 2 on ainakin minulle yksi lapsuuteni klassikoista. En muista ollenkaan, minä vuonna peli meille hankittiin, mutta onneksi niin kuitenkin kävi, tai olisin missannut hienon pelikokemuksen. Muistan kuitenkin pelanneeni peliä ahkerasti yrittäen saada jokaisen prosentin hankittua, mutta pelin 100%-suoritukseen en yltänyt vuosiin. Mikäli oikein muistan, sain vasta 2000-luvun puolella pelin aivan kokonaan läpi.

Crash Bandicoot 2 alkaa siitä, kun pelisarjan pahis Neo Cortex laittaa Crashin keräämään erityisiä voimakristalleja, jotka löytyvät pelattavista kentistä. Siinäpä se juoni sitten olikin. Pelissä on useita uusia hahmoja (lähinnä bosseja), joihin lukeutuu myös Crashin sisko Coco. Coco ei ole vielä tässä pelissä pelattava hahmo, mutta hän ilmestyy silloin tällöin hologrammina antamaan veljelleen ohjeita.  Crashin tyttöystävää Tawnaa ei tavata enää. 

Sarjan ensimmäisessä osassa liikuttiin kolmella trooppisella saarella, kun taas kakkososassa seikkaillaan kummallisessa teleportteja täynnä olevalla alueella. Seuraavaan kerrokseen pääsee, kun on saanut edellisen kerroksen kaikki kentät läpi ja voittanut välillä olevan bossin. Bossit ovat jälleen kerran kohtalaisen helppoja, mikä on sinänsä kiva juttu, sillä ainakaan kukaan ei jää jumittamaan niihin kovin pitkäksi aikaa. Ainoa hieman vaikeampi bossi on viimeinen, sillä siinä pitää käyttää sitä perhanan avaruuslentosysteemireppua.


Kenttiin liikutaan portaalien kautta.


Kentät ovat tässä pelissä hauskoja ja mielikuvituksellisia. Crash seikkailee tutun viidakon lisäksi talvimaisemissa, viemäreissä ja tulevaisuuden tehtaissa ja raunioilla. Ratsastuskenttiäkin pelistä löytyy - tällä kertaa söpön pikku jääkarhun Polarin tähdittäminä. Joissain kentissä myös ohjataan jotain kummallista moottorilautan tyylistä laitetta vedessä. Muitakin edellisestä pelistä tuttuja konsepteja on mukana: valtavaa lumipalloa karkuun juoksemista ja pimeässä kompurointia väliaikaisen valonlähteen kanssa. Aivan uusiakin juttuja on toki mukana. Painottomassa tilassa jetpackin kanssa lentoa ja mehiläispesien asukkien varomista.


Jäällä on liukasta! Ja nuo perhanan pingviinit...


Viemäreissä on jostain syystä liekinheittimin varustettuja miehiä.


Toki minullakin on suosikkeja ja inhokkeja. Rauniokentät ovat minusta vähän surkeita verrattuna Crash 1:n vastaaviin. Talvikentät ovat kivoja, lukuunottamatta kenttää Cold Hard Crash, joka aiheuttaa minulle joka kerta harmaita hiuksia. Jetpack-kentät ovat myös raivostuttavia ihan vain siksi, kun niiden kontrollit ovat aivan päin helvettiä. Viemärikentät ja Polar-kentät ovat mielestäni parhaita. Polar-kentät ovat minulla visusti lihasmuistissa, ja pääsisin ne läpi sokeanakin.

Kristallien lisäksi pelissä kerätään tietenkin värillisiä ja värittömiä timantteja. Timanttisysteemi on huomattavatsi helpompi, kuin ensimmäisessä Crashissa. Nyt pelaaja saa kuolla niin monesti, kuin haluaa, kunhan kaikki laatikot ovat kerätty. Tällä kertaa myös bonusratojen laatikot lasketaan mukaan. Joissain kentissä on myös "no death" -ratoja, jotka ilmestyvät niille, jotka ovat selvinneet pitkälle kuolematta. Monet näistä erityisistä radoista (myös timanttiradat) ovat kyllä todella vaikeita. Juuri niihin jumitin pienenä, kun yritin 100%-suoritusta tehdä.


Raunioissa on pimeää.


Uutta pelissä on myös ryömiminen, slide-hyökkäys, korkea hyppy ja body slam. Niiden ansiosta Crashin ohjaaminen on mielenkiintoisempaa, kuin ensimmäisessä pelissä. Muutenkin kontrollit tuntuvat jotenkin sujuvimmalta. Mutta sehän on ihan luonnollista! Naughty Dogin tekijöillä on kuitenkin ollut vuosi aikaa pelien välissä kehittää ohjattavuutta. Kolmanteen peliin niitä on hiottu vielä entisestään, mutta se on tarina toiselle ajalle.

Mutta mitä mieltä olen pelistä? Omat kokemukseni ovat olleet positiivisia, ja peli on minulle rakas. Pelin soundtrack ei ole mielestäni yhtä mieleenpainuva, kuin ensimmäisen, mutta silti ihan OK. Ehdottomasti paras raita on jetpack-kenttien taustamusiikki. Suosikkihahmoni on Komodo Joe, joka ensiintyy bossina yhdessä veljensä Komodo Moen kanssa. Suosikkikenttäni on Totally Bear, jossa ratsastetaan Polarilla pimeässä talviyössä. Verrattuna sarjan ensimmäiseen osaan, Crash Bandicoot 2 on monipuolisempi ja ehkä jollain tapaa jännittävämpi peli. Vaikka timanttien keruusysteemi on helpotettu, ei peli kuitenkaan kovin helppo ole. Vaikeat bonusradat ja salaisuudet pitävät siitä huolen.



Siinä muutama ajatus Crash 2:sta. Kiitos kaikille lukijoille!
- Lissu