The Dig (1995)

Vanha jalokivi. Klassikko. Mestariteos. Miten ikinä sitä kuvailetkaan, on LucasArtsin peli The Dig varmasti parhaiden seikkailujen joukossa! Vuonna 1995 julkaistun pelin tarina piti alunperin toteuttaa elokuvana, mutta lopulta siitä tulikin point’n’click –seikkailu. Hyvä niin, sillä tarina toimii loistavasti pelinä. Vuosia kestänyt tuotanto johti peliin, joka jää varmasti jokaisen pelaajan mieleen suurenmoisena kokemuksena.

The Dig on yllättävän vakava LucasArtsin peliksi. Siitä puuttuu Monkey Islandien mahtava huumori, joka on korvattu loistavalla tarinalla ja fantasiamaisella tunnelmalla. Sen juoni on perinteistä scifiä: Joukko sankareita yrittää tuhota maata kohti kiitävän asteroidin asettamalla siihen ydinräjähteitä. Asteroidi on kuitenkin erityisempi, kuin kukaan luuli. Sen sisällä on mystisiä tunneleita ja metallisia esineitä. Sankarit tutkivat paikan läpikotaisin, mutta päätyvätkin kauas kotoa vieraalle planeetalle, jonka asukkaat ovat ilmeisesti kadonneet jonnekin.

Dum-de-dum. Ydinräjähdehommia.

Planeetalla seikkailevaan trioon kuuluvat astronautti Low, arkeologi Brink ja kielitieteilijä Robbins. Planeetalla on kyllä elämää, mutta mihin ovat kadonneet sen älykkäät asukkaat? Tehtäviä on kaksi: Selvitä hengissä, ja päästä takaisin kotiin. Matkalla tulee vastaan lukittuja ovia, outoja otuksia ja salaperäisiä kirjoituksia. Kauniit aaveiden tapaiset ilmestykset tuntuvat johdattavan sankareita eteenpäin. Kaikki tuntuu samalla tutulta ja samalla oudolta! Aavikkomaisen alueen tutkittuaan joukko päätyy maan alle aulan tapaiseen paikkaan. Mitä on lukittujen ovien takana? Vain tutkimalla voi tämän selvittää.

Peli toimii samalla tavalla kuin muutkin genrensä pelit. Pelaaja ohjaa päähenkilö Lowia, joka liikkuu paikasta toiseen ja kerää esineitä klikkaamalla. Mukana on myös nykyaikaisen tabletin näköinen laite, jolla Low saa yhteyden ryhmänsä jäseniin. Pelissä on monta mukavaa ja ei-niin-mukavaa puzzlea, jotka kohottavat pelin vaikeusastetta reilusti. Vaikeimpia ovat ehdottomasti kummallisen laitteen ohjailu käyttämällä typerää nappisysteemiä, ja kuolleen alien-otuksen henkiin herättäminen luurankoa korjaamalla. Muut puzzlet ovat siedettäviä ja jopa kivoja. Lukittujen ovien availu on hieman raivostuttavaa, sillä lukkoyhdistelmää voi selata vain yhteen suuntaan. Pelissä on myös runsaasti kävelyä ja mystisellä metrosysteemillä matkustamista. (Cutscnenen voi varmaankin skipata jotenkin, mutta en itse hoksannut kuinka...)

Kummitteleva avaruusalus. Kuka sen rakensi?

The Digin tunnelma on se elementti, joka pelaajille jää päällimmäisenä mieleen. Pelissä ratkotaan ongelmia ja tutkitaan vierasta ympäristöä, mikä tekee siitä kiinnostavan ja jännittävän. Ympäristöjä on monia ja kaikki ovat toisiaan kauniimpia. Tutkiminen on mielekästä puuhaa, sillä mysteerejä on joka nurkan takana. Miten planeetan asukkaat ovat rakentaneet niin korkealaatuista teknologiaa? Mihin he katosivat? Onko sankareillamme mitään toivoa päästä kotiin? Vastauksia löytyy joka oven takaa entistä enemmän, mutta ihan kaikki eivät kestä mystisten kristallien vaikutusta mieleen. Kristallit tuntuvat olevan avainasemassa vieraan teknologian käynnistämiseen. Ne kuitenkin saattavat olla luultua vaarallisempia!

Metrosysteemi on kieltämättä kaunis mutta välillä raivostuttava.

Huomattavan suuressa osassa peliä on kuitenkin sen soundtrack. Se koostuu helvetinmoisesta sointuprogressiosta, mutta voi luoja että se toimii hyvin! The Dig on yksi niistä harvoista peleistä, jonka musiikin pariin palaan säännöllisesti. Soundtrack on hyvin scifimäinen ja eeppinen. Sen säveltävä Michael Land osasi hyvin tehdä vaikuttavaa musiikkia, joka passaa loistavasti pelin tunnelmaan. Pelin alkumereistä lähtien soundtrack vaikutti positiivisesti pelikokemukseen.

The Dig on mielestäni aika vaikea peli. Pelasin sen itse juttelemalla samalla kaverille, joka myös pelasi peliä samaan aikaan. Itse mokasin muutamassa kohtaa pahasti, mikä johti ajoittaiseen jumittamiseen. (Unohdin siis poimia pari tärkeää esinettä, joita puzzleihin tarvittiin...) Peli kestää rapeat kolme tuntia, jos tietää mitä tehdä. Välillä se on kuitenkin lähes mahdotonta. Tutkittava alue kasvaa jokaisen lukitun oven jälkeen, eikä välillä tiedä ollenkaan, mitä pitää yrittää tehdä ja missä! Joskus alueiden välillä matkustelu alkaa ottamaan päähän, mutta jokin pelissä silti kannustaa jatkamaan. (Varmaankin se aiemmin mainittu tunnelma!)

Kristalleja! Niin paljon kristalleja!

Valoa tunnelin päässä.

Pelissä on kaksi mahdollista loppua: Hyvä ja paha. Tämä ominaisuus tekee monesti peleistä mielenkiintoisempia, sillä pelin tekee mieli pelata myös toisella tapaa. Itse pelasin pelin hyvään loppuun, mutta ehkä seuraavalla kerralla kokeilen toista loppua. Tämä tarkoittaa sitä, että pelaisin pelin mielelläni toisenkin kerran!

The Dig kanattaa todellakin pelata, mikäli seikkailupelit maistuvat. Se on harmillisesti hieman unohdettu jalokivi, jonka tarina muistuttaa hieman Prometheus-leffaa. Mikäli leffa oli mielestäsi hyvä, niin todennäköisesti myös The Dig on! Eikun autiota planeettaa tutkimaan!

- Lissu

Tarzan (1999)

Joskus sitä miettii, mikä Disney-elokuva on kaikista paras. Sellaiset klassikot, kuin Kaunotar ja hirviö & Leijonakuningas jäivät mieleen loistavina elokuvina, mutta joskus elokuvasta väännetty peli voi olla yhtä hyvä kuin leffa itse. Disneyn Tarzan tuli elokuvana  vuonna 1999, ja samana vuonna se ilmestyi pelinä usealle eri alustalle. Elokuvaa opin arvostamaan enemmän aikuisena (nykyisin se on yksi lemppareistani), mutta peliä hakkasin penskana erittäin paljon. Pelin kehitti Eurocom ja Game Boy Colorille Digital Eclipse. Itse pelasin sitä PC:llä, mutta se taisi olla suosituin PS1-pelinä. Siitä on aikaa, kun viimeksi itse pelasin peliä, mutta onneksi YouTube on täynnä läpipeluuvideoita! Oman pelikokemuksen muistan kuitenkin sen verran hyvin, että uskalsin tämän tekstin kirjoittaa.

Tarzan on 2D-tasohyppely, jonka värikäs maailma on ilo silmälle. Pelin ympäristöt ovat hyvin toteutettuja mutta yksinkertaisia. Pidän siitä, etteivät pelin suunnittelijat yrittäneet liikaa. Peli on ikääntynyt hienosti, sillä sen grafiikat ovat mukavan pyöreitä ja sulavia. ”Värikäs” on tosiaan paras sana kuvaamaan peliä, sillä vehreä viidakko ja sen monipuolinen eliömaailma ovat oikein kivoja katsella. Viidakko on täynnä elämää, eikä sitä puutu myöskään muista ympäristöistä.

Viidakon puut ovat hyvin oksaisia.

Tarzan alkaa sankarin ensiaskelista syvällä viidakon uumenissa. Nuori Tarzan käy läpi ystävänsä Terkin kanssa tutorialin, ja hänellä pelataan pelin ensimmäiset kentät. Aikuisella Tarzanilla pelataan sitten loput. Sankari saa aseekseen kivisen veitsen ja heitettäviä hedelmiä. Rakastan erityisesti pelin alkupuolen viidakkokenttiä, joiden eläväiseen maailmaan ei kyllästy millään! Pelissä on myös muita kivoja kenttiä, joihin lukeutuu muun muassa Janen karkuunjuoksu ilkeiltä apinoilta ja Tarzanin seikkailu valtamerilaivan kannella. Parasta on kuitenkin viidakkokenttien puusurffailu, jossa Tarzania ohjataan vasemmalta oikealle nopeatahtisessa meiningissä. Peliin kuuluu myös luonnollisesti köynnöksissä kiipeily ja puiden oksilla pomppiminen.

Kis kis, Sabor!

Tarzan on kohtalaisen lyhyt, mutta lasten peliksi juuri sopiva. Vaikeusastetta voi itse säätää, mutta mielestäni peli ei ole koskaan liian vaikea. Haastetta tuovat pahispantteri Saborin bossitappelu ja viimeinen taistelu Claytonia vastaan. Lopputaistelu jakaa mielipiteitä. Joidenkin mielestä se on epäreilun vaikea, kun taas osa pitää sitä naurettavan helppona.  Vaikka peli onkin suurimmaksi osaksi 2D-seikkailua, niin siihen on piilotettu lukuisia eri salareittejä, joiden löytäminen vaatii tutulta reitiltä poikkeamista. Reitit osaavat olla ovelia. Salaisuuksien löytäminen vaatii kentän läpikotaista tutkimista.

Bonuskentissä taistellaan aikaa vastaan.

Pelissä kerätään perus tasohyppelyn tapaan kolikoita, Tarzan-kirjaimia, apinaluonnoksen osia ja erilaisia hedelmiä, joita voi käyttää aseena viidakon ilkeämpiä otuksia vastaan. Banaanista saa lisää energiaa ja sadasta kolikosta elämän. Janen päivänvarjon löytyessä on kenttä ohi. Kirjaimia ja luonnoksia on vaikeampi löytää ja osa niistä on erittäin hyvin piilotettuja. En edes muista, pääsinkö itse peliä koskaan 100% läpi! Myös kaikkien kolikoiden keräämisessä on tekemistä. Jos pärjää kentässä tarpeeksi hyvin, niin pelaaja pääsee kokeilemaan onneaan bonuskentässä, jossa esimerkiksi ratsastetaan isolla linnulla tai uidaan pitkin jokea keräten kolikkoja. Kaikki tämä tekee pelistä monipuolisen. Kenttiä tekee mieli pelata uudestaan, mikäli kerättäviä asioita jää keräämättä!

Terk ja maailman groovaavin leiri.

Pelin soundtrack mukailee elokuvan musiikkeja. Taustalla soiva versio Phil Collinsin ”Son of Man” –laulusta on aivan loistava. Myös groovaavan musiikin siivittämä leirintuhoamiskenttä on kiva! Elokuvan biiseistä tehdyt versiot on muokattu pelimusiikin tyyliseksi, mikä on toimiva juttu. Tyypilliseen Disney-pelin tapaan pelissä saa myös videopätkiä elokuvasta. Elokuvan nähneille nämä eivät ole mitään uutta materiaalia, mutta onhan se kiva saada edes jotain palkinnoksi hyvin pelatusta kentästä! 

Tarzanin ohjaaminen oli muistaakseni ihan helppoa näppikselläkin, tosin voin kuvitella PS1-ohjaimen olevan vielä kätevämpi laite. Tarzan osaa hyppiä, hyökätä ja riehua paljastaakseen lähialueen salaisuuksia.  Pelin edetessä pelaaja saa ohjata myös Terkia ja Janea. Mielestäni pelin sujuva toimivuus ovat iso osa sitä, miksi tykkään pelistä niin paljon. Vihollisia tulee vastaan paljon, mutta suurinta osaa ei edes tarvitse tappaa. Suurin osa viidakon otuksista on supersöpöjä! Ainakin viattomat kissamakit eivät oikein käy vaarallisista vihollisista. Ja jostain syystä elefantin selkä toimii trampoliinina, jonka avulla saa tavoittamattomissa olevia kolikoita... 

Dodging bullets.

Vanhaksi peliksi aika hyvin! Jos tästä nyt joku yhteenveto pitää keksiä, niin Tarzan on mielestäni yhtä nauttittava kokemus kuin alkuperäinen elokuva. Sen värikäs tunnelma ja monipuoliset kentät saavat minutkin ikävöimään peliä. Peli oli suosikkini lapsena, ja siitä on jäänyt vain hyviä muistoja. Disney on tehnyt jälleen kerran hyvää työtä!

-Lissu