Maniac Mansion (1987)

Seikkailupelit. On kuin katsoisi elokuvaa, johon saa itse osallistua. Dialogeihin ja puzzleihin keskittyvät pelit ovat yleensä rauhallisia tempoltaan, mutta monesti sitäkin jännempiä. Genre on vanha, ja ensimmäiset seikkailut tulivatkin pinnalle jo 80-luvulla. 90-luvun pelit ovat minulle tutumpia, mutta yksi vieläkin vanhempi seikkailu on jäänyt mieleeni ensimmäisenä pelinä, mitä koskaan pelasin. Maniac Mansion on LucasArtsin julkaisema point’n’click-seikkailu, joka ilmestyi vuonna 1987. (Se on siis vanhempi kuin minä!) Peli toimi lukuisilla eri alustoilla, joista Commodore 64 oli se, mitä meidän perheessä käytettiin. Se oli aikanaan mullistava peli, sillä mitään vastaavaa ei maailma ollut nähnyt. Peli on ensimmäinen osa ”lonkerosarjasta” ja se sai vuonna 1993 jatko-osan nimeltä Day of the Tentacle. Se on myös ensimmäinen peli, jossa käytettiin legendaarista SCUMM-moottoria.

Maniac Mansionin juoni on huikea. 20 vuotta sitten limainen meteoriitti putosi lähelle Edisonien kartanoa. Superälykäs ja limainen meteoriitti sai tohtori Fred Edisonin pauloihinsa ja pakottaa hänet tekemään kaikenlaista pahaa. Tällä kertaa Edison kidnappasi kauniin cheerleaderin, Sandyn. Pahikset haluavat varastaa kaunottaren aivot, ja aika käy vähiin! Onneksi Sandyn urhea poikaystävä Dave ja tämän ystävät ovat valmiita murtautumaan kartanoon ja pelastamaan pulassa olevan neidon. Pelin tarkoituksena on voittaa meteoriitti ja saada tohtori Edison takaisin järkiinsä. Tehtävään kuuluu paljon kartanossa hiippailua ja vaarallisia tilanteita. 

Komea joukko urheita teinisankareita.

Peli alkaa hahmojen valinnalla. Daven lisäksi pelaaja valitsee kaksi teini-ikäistä sankaria. Valittavina ovat Bernard, Michael, Jeff, Razor, Syd ja Wendy. Itse valitsen lähes aina Bernardin, joka osaa korjata elektroniikkaa ja Razorin, jonka musiikilliset taidot ovat varsin käteviä tietyssä osassa peliä. Muilla teineillä on omat erikoisosaamisensa. Pelin voi pelata läpi millä tahansa kolmikolla, mutta itse vain jumitan niillä, mistä itse tiedän eniten!  Valinnan jälkeen alkaa introvideo. Legendaarinen teemamusiikki soi alunperin Commodore 64:n SID-piirin piippailulla. Kissankokoisin kirjaimin ruutuun tuleva MANIAC MANSION ja verinen moottorisaha luovat tunnelman pelin alkuun! Voi luoja miten jännää tämä oli joskus pienempänä! 

Hahmot aloittavat seikkailunsa kartanon porteilta. Ensimmäinen puzzle on varsin ovela: Miten murtautua sisälle? Avain löytyy hyvin itsestäänselvästä paikasta. Etuoven aukaistuaan pelaaja pääsee tutkimaan valtavaa kartanoa, jossa kaikki on hieman vinksallaan. Keittiössä on pilaantunutta ruokaa, ja veitsitelineessä mootorisaha. Seinillä on outoja punaisia roiskeita. Mitä ihmettä täällä on tapahtunut? Kattokruunuun piilotettu avain, radioaktiivista vettä täynnä oleva uima-allas, ammeessa piileskelevä muumio ja toimistossa kotonaan oleva lihansyöjäkasvi ovat vain esimerkkejä siitä, mitä kaikkea kartanosta löytyy.

Täällä tarvittaisiin Cillit Bangia.

Virkistävä uintihetki? Nope.

Fred Edisonin lisäksi kartanossa asuu hänen vaimonsa Edna, poikansa Weird Ed ja kaksi mutatoitua lonkeroa: Green ja Purple Tentacle. (Tohtori Edison kehitti lonkerot omiksi lemmikeikseen.) Green Tentacle haaveilee rock-staran urasta, kun taas Purple Tentacle on pahis ja auttaa tohtori Edisonia tämän laboratoriossa. Edna ja Weird Ed pysyttelevät suurimmaksi osaksi omissa huoneissaan, mutta heitäkin pitää varoa. Muuten pelaaja joutuu kellarissa sijaitsevaan vankilaan, josta poispääsy on toki mahdollista, mutta ärsyttävän työlästä. Parasta on siis pysytellä pois rappukäytävistä, jottei kukaan talon asukeista saa hahmoja kiinni.

Musiikkihuoneessakin on veritahroja! 

Kartanosta löytyy miljoona eri avainta, joiden etsiminen ja käyttäminen on iso osa peliä. Muut puzzlet ovat vaihtelevan vaikeita. Osa niistä on aikarajoitteisia, mitä itse vihaan yli kaiken. Paljon aikaa menee myös lamppujen etsimiseen säkkipimeissä huoneissa. Pelissä on myös paljon esineitä, joilla ei tehdä yhtään mitään koko pelin aikana! Verbivalikossa on omasta mielestäni muutama verbi liikaa, mikä tekee pelistä hieman monimutkaisen.  Ja nyt kun tässä negatiivisia asioita etsitään, niin pelissä on aivan liian helppo kuolla tai jäädä jumiin. Kuoleminen on sentään selkeä game over, kun taas jumittaminen tapahtuu vaivihkaa, eikä sitä voi mitenkään huomata. Pelissä on esimerkiksi tietty määrä kolikoita, joiden käyttäminen väärin johtaa jumiin.

DISCO SUCKS!

Onneksi pelissä on myös paljon positiivista. Sen tunnelma on vaarallinen. Sellainen, että tuntee tekevänsä jotain kiellettyä. Kartanon asukkaat ovat ratkiriemukkaita, ja huumoria löytyy joka huoneesta. Pelin voi pelata läpi jokaisella mahdollisella triolla, minkä ansiosta pelitunteja varmasti kertyy pelistä innostuneille. Parasta on myös se, että Weird Edin hamsterin voi laittaa mikroon. Aivan kamalaa! Mutta niin ikonista! Peli oli aikoinaan superjännittävä, sillä sitä ei voinut verrata mihinkään toiseen aikansa peliin. Siitä tuli koko perheen juttu. Myös vanhempani muistavat Maniac Mansionin hyvin. Tässä äitini mietteitä pelistä:

”Elää vahvasti muistoissani, koska se oli oikeasti jännittävä peli - jonka kulkua seurasin taustalta muiden pelatessa. Ensimmäiseksi nousee mieleen "viikon vanha paahtopaisti" jääkaapissa. Jännittävää? Kyllä, koska ei voinut tietää sen merkitystä pelin kulkuun. Muistan myös moottorisahan, hullun tohtorin ja lukuisat huoneet ja niissä kulkemisen. Mitä on nurkan takana? Pelin musiikki soi tätä kirjoittaessani mielessäni. Vanha kunnon Maniac Mansion. Saisinpa vilaukselta nähdä sitä vielä - tai kuulla.”

Onneksi pelin hankkiminen on helppoa, sillä se tulee ilmaiseksi mukana, kun hommaa jatko-osan, Day of the Tentaclen. Maniac Mansion löytyy pelattavana Weird Ed Edisonin huoneesta.

Yhteenvetona voin sanoa, että Maniac Mansion on tunnelmallinen peli, vaikka se vanha onkin.  Suurin plussa on se, että pelin voi pelata läpi niin monella eri tapaa. Peli on lyhyt, jos tietää miten toimia, mutta aika pitkä, jos pelaa täysin blindina. Kannattaa sitä siis ainakin kokeilla, mikäli haluaa kunnon nostalgiatripin!

”Don’t be a tuna head!”

-Lissu

Kid Chameleon (1992)

Arcadeen oli ilmestynyt uusi peli, “Wild Side”, joka loi hologrammien avulla virtuaalitodellisuuden. Kaikki pelasivat sitä, mutta peli osoittautui hivenen liian todelliseksi, kun pelin loppupomo Heady Metal karkasi ja alkoi kaapata pelaajia voittamalla heidät pelissä. Tämä tarina kertoo henkilöstä, joka oli liian kova nujerrettavaksi. Tämän henkilön nimi on… Kid Chameleon!

Näinkin yksinkertaisella ja halvalla juonella lähtee käyntiin vuonna 1992 julkaistu Kid Chameleon, mutta aikakaudelle ominaisesti pelin kohokohta ei olekaan tarina vaan itse peli. Kyseessä on tosiaan tasohyppely Sega Mega Drivelle (jenkkilässä Sega Genesis), jonka on kehittänyt amerikkalainen Sega Technical Institute. Pelin alkuperäisen julkaisun jälkeen se on julkaistu uudelleen useampaan kertaan erinäisissä Sega pelien kokoelmissa, ja on saatavilla useammalle konsolille ja käsikonsolille, mobiililaitteille sekä tietokoneelle.

Pelin Eurooppalainen kansi, jossa on aivan loistava kuvaus myös suomeksi.

Kid Chameleon on hyvin paljon kuin muut sitä edeltäneet ja sen jälkeen tulleet tasohyppelyt. Pelattava hahmo, tästä eteenpäin pelkkä ‘Kid’, kävelee tai juoksee joko vasemmalle tai oikealle, kuolee kävellessään vihollisiin pahki, tappaa ne hyppäämällä niiden päälle ja hyppelee ilmassa leijuviin tiiliskiviin pää edellä timanttien toivossa.Timanttien sijasta Kid saattaakin löytää tiiliskivistä yhden yhdeksästä maskista, ja muuttuu tämän avulla maskia vastaavaksi hahmoksi. Maskien käyttö on pelin pääkohtia ja lähes jokaista maskia tarvitsee jossakin vaiheessa peliä etenemiseen. Esimerkiksi, Kid pystyy tuhoamaan tiiliskivi blokkeja vain yläpuoleltaan hyppimällä niihin, mutta blokit saattavat olla myös alapuolella tai suoraan edessä, näissä tilanteissa on pakko turvautua maskeihin. Niin paljon kuin tiedän, vain kaksi maskeista ei ole täysin välttämättömiä pelin läpäisyn kannalta, mutta niitä voi käyttää kuitenkin hyödyksi ja osa salareiteistä on mahdollista löytää vain niiden avulla. Maskien kyvyt ovat suhteellisen monipuolisia, mutta yksinkertaisesti sanottuna ne joko edistävät liikkumista tai antavat Kidille jonkinlaisen aseen.

Lentävä Cyclone temppuilemassa avaruusolentojen hyökkäyksen alla.

Maskien ainut hyöty ei ole erikoiskyvyt vaan niiden avulla myös selviää hengissä kauemmin. Kid itsessään kestää ottaa kaksi osumaa useimmista lähteistä, mutta laittaessaan maskin päähän, ja muuttuessaan joksikin muuksi, Kid saa kolme tai enemmän ylimääräistä osumapistettä. Menettäessään nämä uudet osumapisteet Kid muuttuu takaisin normaaliksi heikoksi itsekseen, mikä on monelle varmasti melko tuttu konsepti. Toisaalta aiemmin mainittuja timantteja keräämällä ei saakaan perinteiseen tapaan ylimääräistä elämää, vaan niitä kuluttamalla saa väliaikaisen hahmokohtaisen erikoiskyvyn, joita ovat esimerkiksi kuolemattomuus ja vihollisia automaattisesti tappava timanttikäärme. Ylimääräisen elämän sen sijaan saa keräämällä egyptiläisen ankh merkin, joka kuin sattumalta tarkoittaa elämää. Ja kerta tarinassa on kyse arcade pelistä, elämien loppuessa peliä voi jatkaa käyttämällä löytämiään kolikoita.

Dimangikäärnes ja Kid, paikan viilein lapsi.

Pelin tyyli on aika vaikea määritellä, sillä peli ei oikein itsekään tiedä minkälainen se haluaa olla. Johtunee siitä, että kerta kyseessä on tarinan mukaisesti huippu edistynyt virtuaalitodellisuus peli, on se täytynyt ahtaa täyteen kaikenlaisia “siistejä” virikkeitä, jotta lapset innostuisivat siitä. Kirjoittaessa huomasin kuinka edellinen virke pätee sekä pelin tarinaan, että peliin ihan oikeastikin. Mutta ehkä hieman huonoista motiiveista huolimatta, ajatus toimii kaikella kohtuudella, sillä pelissä ei tule kovin äkkiä vaihetta jossa viholliset ja/tai ympäristö eivät hämmentäisi pelaajan pientä mieltä. Pääkallopanssarivaunuja metsäisillä kukkuloilla? Eipä siinä mitään, pelihän on vasta alkanut. Taikasauvan kanssa heiluva leijonakuningas trooppisella saarella? Joo, miksipä ei. Trombeja ja avaruusolentoja fantasia linnoissa? Joo, temppu seis. Mikään ei käy järkeen, mutta eipähän lopu nähtävä tai ihmeteltävä kesken. Lisäksi yleisellä tasolla peli käyttää huomattavasti tummempia sävyjä sekä muutenkin vähemmän pirteää suunnittelua vihollisille kuin muut aikansa tasohyppelyt. Tästä ihan hyvänä esimerkkinä toimii pelin bossit, jotka ovat aina valtavia irtopäitä leijailemassa ympäri kenttää ja sylkevät päällesi mm. bumerangeja tai pienempiä päitä. Vihollisten ja ympäristöjen lisäksi myöskään Kidin eri ulkoasut maskeja käyttäessä eivät sovi yhteen sitten alkuunkaan. Hahmoja löytyy aina tulevaisuudesta karanneesta skeittarista jonkinlaiseen kärpäsmieheen. Toki joukossa on myös vielä vähän perinteisempiä hahmojen stereotyyppejä kuten samurai ja keskiaikainen ritari.

...Simba?

Pelin ensimmäinen boss - todella nokkelasti nimetty Shishkaboss

Pelin kentät on suunniteltu aivan syntisen vaikeiksi, ja niitä on monesti todella vaikea päästä läpi ensimmäisellä yrityksellä. Kenttien vaikeus juontuu siitä, että ne sisältävät erilaisia ansoja ja jippoja, jotka pelaajan pitää tietää etukäteen onnistuakseen välttämään ne. Erinäiset ansat eivät sinänsä olisi hirvittävä ongelma, mutta monet niistä johtavat välittömään kuolemaan, eli aivan yks ja sama kuinka monta osumapistettä omaat - kuolet silti yhdestä virheliikkeestä. Pelissä on myös muutama kenttä, jossa vasemmalta lähestyy koko kentän korkuinen ja yhdestä tappava seinä, joka yleisesti tunnetaan nimellä Murder Wall. Murder Wall kentät sisältävät toisaalta myös hienosti suunniteltuja esteitä, jotka aiheuttavat joskus pitkänkin ketjureaktion. Peli kyllä palkitsee pelaajan, joka vaivautuu käyttämään aikaa ja koluaa jok’ikisen nurkan ylimääräisen elämän tai salaisen reitin toivossa. Toisaalta peli ei ole niin armollinen, että antaisi tutkimiseen tarpeeksi aikaa, sillä kaikki kentät alkavat tasan kolmen minuutin aikarajalla, jonka jälkeen Kid kuolee automaattisesti. Aika ei riitä oikein yhdenkään kentän perusteelliseen tutkimiseen, mutta onneksi blokeista voi löytyä kelloja joilla saa tasan kolme minuuttia lisäaikaa. Toisaalta salareittien ja piilotettujen esineiden löytäminen on internetin ansiosta ihan lapsellisen helppoa, mutta sepä ei ollutkaan vaihtoehto kohta niin kaukaisella 90-luvulla. Osa piiloista on ollut niin laittoman vaikeissa paikoissa, että ne on löydetty vasta kun peli on saatu emuloitua tietokoneilla ja monet lähteet sanovat että osa kätköistä saattaa olla vielä löytämättä.

Aina niin armoton Murder Wall, siltä eivät jääkiekko maskit ja kirveet pelasta.

Kid Chameleon on armottomuudestaan huolimatta yksi lapsuuteni lempipeleistä ja asiaa vain paransi aikoinaan se, että yhdelläkään kaverillani ei ollut Sega Mega Driveä, eikä moni itseasiassa edes tiennyt mikä se sellainen Sega oikein on. Myönnettäköön, että Mega Drive on julkaistu monta vuotta ennen syntymääni ja oli jo kovin unohdettu siinä vaiheessa kun aloitin koulunkäynnin ja sain sen käsiini. Tätä vain korostaa se, että eräiden vanhojen eukkojen puheista ja teksteistä päätellen 90-luvun iso juttu oli alkuperäinen Playstation, ja omista kokemuksista tiedän että 90-luvun jälkeen, 2000-luvun alussa, Playstation 2 oli se mikä kaikilta piti löytyä. Toisaalta oli kätevämpää olla sama konsoli kuin kaverilla, sillä pelejä voi silloin vaihdella tai lainata, mutta sen seurauksena muut konsolit vain unohdettiin. Tämän takia Ps2:n kanssa samoihin aikoihin julkaistu Xbox on tullut minulle tutuksi vasta paljon myöhemmin. 

Sydäntä riipaiseva lämmittävä tarina siitä kun sain pelin jääkööt kertomatta; siinä ei ole paljoa kuultavaa. Discordin voipissa voi kysellä jos kiinnostaa. Lopuksi voisin vielä jaaritella kuinka mukavaa oli pelata vanhalla Segalla koko perheen voimin, mutta valitettavasti olen aina pelannut pelini yksin tai kavereiden kanssa. Eikä oikeasti vanhoja konsolipelejä tullut pelattua liiaksi kavereiden kanssa, kun niitä kiinnosti pääasiassa uusin Crash, Jak tai Ratchet eikä mitkään Tuomaksen homeiset pelit 90-luvun alusta, joissa seikkaillaan VR arcadessa keräillen maskeja tai juoksennellaan huikeen nopeeta sinisellä siilillä. Eipä sillä, samat uutuudet ne minua kiinnostivat, mutta olen Sega pelieni pariin palannut useammin vuosien varrella kuin yhdenkään Ps2 pelini.

“Pelaaminen on huvi, ei harrastus.”

Vierasnoppa - t0mpe