Gabriel Knight 3: Blood of the Sacred, Blood of the Damned (1999)

Tykkään laitella asioita hyvyysjärjestykseen. Oli kyse sitten elokuvista tai peleistä, niin olen miettinyt tarkasti, mitkä teokset lopulta päätyvät Top3 -listalle. Tarkkaavaisimmat ovat huomanneet, että tämän päivän arvostelun kohde on yksi minun kaikkien aikojen suosikeimmista peleistä (löytyy Noppailijat -sivulta!). Gabriel Knight 3 – Blood of the Sacred, Blood of the Damned on vuonna 1999 julkaistu Sierran seikkailupeli, jonka kirjoittaja on legendaarinen seikkailuguru Jane Jensen. (Ollut mukana kirjoittamassa muun muassa peliä Cognition!). Peli oli aikoinaan edistyksellinen 3D-teknologian edelläkävijä, ja saikin palautetta kauniista grafiikoista. Muistan, miten kovasti tätä kehuttiin Pelit-lehdessä vuonna nakki! Mutta miten hyvin peli on ikääntynyt? Mietitään!

Peli alkaa sarjakuvalla, joka kannattaa lukea ennen pelin käynnistämistä. Skotlantilainen prinssi James on kutsunut varjonmetsästäjät tutkimaan salaperäisiä yövieraita, jotka vainoavat hänen perhettään kuin vampyyrit. Sitten prinssin vauvaikäinen poika Charlie kidnapataan. Gabriel Knight, tarinan sankari, onnistuu kuitenkin seuraamaan rikollisia ja päätyy junamatkan jälkeen pieneen Rennes-le-Châteaun kaupunkiin. Raportoidessaan tapahtumista prinssille käy ilmi, että kaupunki ei olekaan mikä tahansa maalaiskylä. Joka paikassa on salaseurojen jäseniä ja mystinen turistiryhmä, joka ei olekaan aivan tavallinen kokoelma matkustajia. Gabrielin työkumppani Grace Nakimura saapuu myös paikalle, ja pian he alkavat selvittämään mysteerien vyyhtiä, johon kuuluu muinaisen aarteen metsästämisen lisäksi vapaamuurarien ja vampyyrien suunnitelmien tutkimista.

Maalaisromantiikkaa.

Hienointa pelissä on se, että suurin osa paikoista on oikeasti olemassa Etelä-Ranskan maaseudulla. Rennes-le-Châteaun kylä on ollut otollinen paikka salaliittoteorioille ja aarteenmetsästäjille ja se onkin ollut mukana monen elokuvan juonessa (mm. Da Vinci -koodi!) Peliin on kopioitu muun muassa kylän erikoinen kirkko, oivana tähystyspaikkana toimiva Tour de Magdala ja mystisen hahmon Saunièren asuinrakennus Villa Bethania. Paikat on toteutettu huikean yksityiskohtaisesti. Jokaista kirkon maalausta ja patsasta pystyy tutkimaan, ja pelin hahmoilla onkin kaikesta jotain sanottavaa. Myös naapurikylät Couiza ja Rennes-le-Bains ovat todellisia paikkoja. Oi miten ihanaa olisi joskus päästä tutkimaan näitä paikkoja oikeassakin elämässä!

Museotäti.

Peli toimii hieman erilaisesti, kuin suurin osa point'n'click -seikkailuista. 3D-ympäristössä liikutellaan enemmän kameraa, kuin hahmoa. Kameraa pystyy liikuttamaan kaikkiin suuntiin ja sillä pystyy myös katsomaan alaspäin, mikä on kätevää, kun tutkii esimerkiksi lipaston laatikoita. Esc-näppäintä painamalla voi ohittaa kävelyanimaation. Pelaaminen onkin suurimmaksi osaksi “klik -> Esc, klik -> Esc, klik -> Esc”. Pelin vanhuuden ymmärtää myös siitä, ettei ympäristö ole yhtä isoa aluetta, vaan vastaan tulee välillä näkymättömiä seiniä. Mutta nykyään latausajat ovat niin lyhyitä, ettei tämä juurikaan haittaa. Steam-versiossa kamera tosin jumittaa muutaman sekunnin uudella alueella, mikä on erittäin ärsyttävää.

Ja nyt kun puhutaan Steam-versiosta... Voi luoja miten huono se onkaan verrattuna GOGin versioon. Grafiikat ovat entistäkin huonommat, vaikka ne olivat superhuonot jo aiemminkin. Cutscenet bugaavat jatkuvasti ja peli tökkii silloin tällöin aika pahasti. Suosittelen hankkimaan pelin mieluummin GOGista, mikäli kiinnostaa. Mutta varoituksen sana: Pelin grafiikat ovat tosiaankin huonot. Viisikulmioita ja kuusikulmioita joka paikassa. Sisätiloissa huonot tekstuurit eivät oikeastaan haittaa, mutta nurmikot ja kalliot ovat aivan kamalia. Itse olen tottunut grafiikoihin, mutta uudelle pelaajalle kokemus on varmaan pahempi. Varsinkin, kun pelissä on jonkin verran pikselinmetsästystä. 

Ravintolan pöydätkin ovat kuusikulmioita.

Ei nämä grafiikat sisätiloissa näytä niin pahalta!

Pikselinmetsästystä ja hankalia puzzleja? Peli on kuuluisa siitä, että siinä on samalla aikaa yksi kaikkien aikojen huonoimmista puzzleista, mutta myös yksi parhaista ikinä! Pelin alkumetreillä on pitkä pätkä, jossa Gabriel jääräpäisenä miehenä haluaa vuokrata ison harrikan surkean mopedin sijaan. Asia ei liity pelin juoneen mitenkään, mutta sen toteuttaminen vaatii todella omituisia toimenpiteitä. Myöhemmin pelissä tulee kuitenkin vastaan Le Serpent Rouge -puzzle, joka on nerokkuudessaan aivan toista luokkaa. Moniosaisen arvoituksen ratkominen alueen kartan avulla on jännittävää ja palkitsevaa. Gabriel ja Grace käyttävät erityistä Sidney-ohjelmaa tietokoneella, joka auttaa heitä pitämään silmällä epäiltyjä ja etsimään tietoa erinäisistä tapaukseen liittyvistä hakusanoista. Koneella myös etsitään piilotettuja vihjeitä teksteistä ja kuvista. Kone on kyllä aika tehokas ja fiksu verrattuna siihen, minkälainen kone itselläni oli vuonna 1999... Mutta ehkä se oli jonkinlainen superkone.

Maailmankaikkeuden älykkäin kone vuosimallia 1999.

Jane Jensen on tosiaan kirjoittanut mestariteoksen. Peli on kolmas osa Gabriel Knight -trilogiasta, mutta se oli ensimmäinen, jota itse pelasin. Pelin pääjuonen lisäksi on kivaa seurata, miten hahmojen välit kehittyvät pelin aikana. Mielenkiintoisin suhde on päähenkilöiden Gabrielin ja Gracen välillä. Gabriel käyttää kaiken energiansa pikku Charlien löytämiseen, kun taas Grace on kiinnostunut alueen historiasta ja aarteenmetsästyksestä. Pelin ääninäyttelijät tekivät myös hyvää työtä. Gabrielia ääninäyttelee vanha kunnon Tim Curry. Curry sai aikanaan huonoa palautetta ylinäyttelemisestä, mutta omasta mielestäni roolisuoritus on ihan OK. Muukin äänimaailma on ihana! Musiikki on pääosin tunteikasta pianomättöä ja melodiat jäävät helposti mieleen.

Mutta grafiikat ulkosalla... Voih.

Tarinaltaan Gabriel Knight 3 on loistava. On kidnappausta, murhia, vampyyreja, salaseuroja ja arvoituksia. Mikäli uskallatte käynnistää pelin, jossa on näin huonot grafiikat, niin tarinan puolesta ette tule pettymään. Peli on myös kohtalaisen pitkä. Itse pelasin sen juuri läpi, ja siihen meni noin kahdeksan tuntia. Helposti olisi mennyt kymmenenkin, jos olisin tutkinut joka taulun ja hotspotin. Pelissä kerätään pisteitä, joita on yhteensä 965. Itse en ole koskaan saanut täysiä pisteitä, vaikka kuinka yritän. Tälläkin kertaa jäi parisataa pistettä saamatta.

Suosittelenko peliä lukijoille? Kyllä, mutta pelaajan täytyy sietää vanhentuneita grafiikoita. Pelissä on hankalia puzzleja ja muutamia aikarajoitteisia tehtäviä. Itse tiedän tasan tarkkaan, mitä pitää seuraavaksi tehdä, mutta uudelle pelaajalle tietyt kohdat voivat olla vaikeita. Harmillisesti en muista yhtään, minkälaista peliä oli pelata ensimmäistä kertaa. Jos joku tämän tekstin myötä kokeilee peliä, niin raportoikaa siitä täällä tai discordissa! Itse tulen pelaamaan pelin vielä monen monta kertaa. Se on minulle niin rakas.

-Lissu

Neverwinter Nights (onnea Sokerinoppa 3v!)

Minulle neverin peluu ei ollut ensimmäinen kerta. Olen pelannut ko. pelin läpi jo useamman kerran, yllättäin aina Lissun kanssa. Yksinkin olen toki yrittänyt pelata, mutta siitä on puuttunut sellainen ystävien tuoma yllätysmomentti joka pitää pelin vauhdissa. Vanhempana pelinä tässä kun kuitenkin on se oma "kankeutensa", mihin ei nykypäivänä niin törmää enää. Tätä Lissun kanssa pelattaissa on aina vaihdeltu miten pelataan peliä, joskus kaikki lisärit läpi ja toisinaan taas vain itse pääpeli. On myös omia modeja testailtu silloin kauan kauan sitten nuoruudessa.

Hahmona minulla tässä meidän tiimityöskentelykerrassa oli se samainen hahmo, mitä tykkään tehdä vähän turhan usein. Heimo Miekkanen, barbaari/soturi, joka hakkaa vaan kaikki hengiltä muutamalla iskulla. Tällä kertaa tämä onnistuikin loistavasti, sillä pahemmatkin vihut kuolivat aika nopeasti enkä ottanut paljoa osumaa. Kiitos siitä kuuluukin myös hyvien support -hahmojen, joita Lissulla ja Lunitsilla oli.

Tällä pelikerralla tosin kävi niinkin hullusti, että Heimon vimma pääsi vähän liikaakin valloilleen ja tuli tapettua myös hahmoja, joiden osuus tarinaan oli enemmän tai vähemmän tärkeä. Joskus tämän takia jouduimme lataamaan vanhan tallennuksen, ja tekemään kiltimmin asiat. Pääasia kuitenkin oli se, että olipahan hauska seikkailu Lissun ja Lunitsin kanssa. Monet naurut saatiin meidän vihaisista nauruntäytteisistä seikkailuista, ja peuroista. Peuroja ei saa IKINÄ unohtaa. Peurat ovat pelin parhautta, tästä todiste alla olevassa videon pätkässä. Kuulostaa kuitenkin siltä että Lissu käy monologia itsensä kanssa kun ei minun puheeni tähän klippiin tallentunut ollenkaan.

-murmu

(LINKKI mobiilikäyttäjille!)

Toisin kuin Murmu ja Lissu, minulle Neveri oli täysin uusi pelikokemus. Tiesin kyllä minkälaisesta pelistä on kyse, en vain ollut koskaan pelannut sitä aiemmin. Lissu on kovasti aina hypettänyt sitä ja Murmukin puhunu aina nostalgian pauloissa kaikista hassun hauskoista hahmoista ja tilanteista mitä pelissä on tullut vastaan. Itsellä kiinnostusta Neveriin loi kovasti yksinkertaisesti se, että kyseessä on fantasiaroolipeli, jossa sattuu olemaan vielä kytköksiä Forgotten Realm -kirjojen maailmaan. Toki isoin tekijä oli silti, että saatiin pelata omalla porukalla ja pitää hauskaa. 

Ensimmäinen havaintoni pelistä oli, että se tykkää mennä nurin. Kyse on toki vanhasta pelistä niin se oli odotettavissakin, mutta kieltämättä se söi jonkin verran peli-intoa kun aina välillä jouduttiin säätämään. Lisäksi itselle hahmonluonti oli pientä tuskaa, ei niinkään classin valinnan kannalta (Red Dragon Disciple for the win) vaan se minkä reitin otan päästäkseni sinne minne haluan (ja että saan hahmolle lohharin siivet!). Lisäksi onhan se aina kuitenkin kiva saada hyvä toimiva kokonaisuus mitä ei tarvi jälkikäteen enää itkeä. Pienen googlettamisen ja vaivannäön jälkeen sain kuitenki itselle toimivan ratkaisun peliin. Heavy Metal Bardin! Ei.. se ei ole oikea class pelissä, mutta sanottakoon että sattumalta tulleet tyylivalinnat ja ehkä osittaiset tarinan valinnat myöskin antoivat tälle minun bardilleni tällaisen lempinimen.

Vasemmalta oikealle: Lissun Hiileri, Murmun Barbaari ja Lunitsin Heavy Metal Bard

Pelattavuus Neverissä on kankea ja npc-hahmot ovat ärsyttäviä, ennalta arvattavia, kaksinaamaisia pirun Aribetheja tai sitten hassun hauskoja ukkeleita jotka toistavat jotain samaa sanaa tai lausetta kuin rikkinäiset levyt (oli toki muitakin, mutta nämä kaksi arkkityyppiä jäi mieleen :D). Enkä edes aloita syvällisemmin mukana roikkuvista npc-hahmoista, jotka pystyi valkkaamaan mukaan "avuksi". Suurimmaksi osaksi nämä kamut onnistui laukaisemaan ansoja ja tapattamaan itsensä tai pitämään tiimin tappelussa kun oikeasti haluttiin hahmojen lepäävän ennen isompaa tappelua. Kaikkien näiden sattumusten, kiroilujen, nauramisten jälkeen olen kuitenki tyytyväinen, että pelattiin peli läpi porukalla ja veikkaan että tälle seikkailulle nauretaan vielä vanhoina muoreinakin. Seuraavaa seikkailua seuraavan pelin parissa odottaen! :D

- Lunitsi

Neverwinter Nights on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Pelasin sitä ensimmäistä kertaa jo silloin, kun se ilmestyi 2000-luvun alussa. Sen jälkeen olen pelannut sen läpi (lisäreineen) useamman kerran, joko yksin tai porukalla. Tämän kerran läpipeluusta teki erikoisen se, että mukana oli Lunitsi, joka pelasi peliä ensimmäistä kertaa. Partymme oli huikea; Hakkaaja-Heimo, Heavy Metal Bard ja oma hiileriakkani Iines Aurora. Cleric on aina ollut minulle sopiva classi, joten käytin pelienergiani miltei kokonaan murmun pelastamiseen ja Lunitsin resurrectaamiseen.

Muistan Neverin oikeastaan kokonaan ulkoa. Muutamia alueita toki oli, jotka tuntuivat vierailta, mutta suurin osa oli tuttua kauraa. Tappelut muistin todellisuutta vaikeammaksi, sillä aina kun sanoin partylle "tämä on sitten tosi paha tappelu", niin murmun hahmo vaan hakkasi kaikki kuoliaaksi ilman mitään ongelmaa. Huumoria pelikerroilla riitti runsaasti, sillä peli on paikoittain huvittavan vanhanaikainen. Bugeja ilmestyi paljon, ja niille naurettiin. (Kuten ikuisesti istuma-asentoon jumahtanut Heimo...)

Tulen pelaamaan Neverin varmasti läpi vielä useita kertoja, sillä tykkään palata siihen ajoittain. Rakastan myös Toolsetin käyttöä ja haaveilen vielä joskus tekeväni modin, joka oikeasti olisi pelattava. Jotenkin meidän kolmen hengen partyyn kiintyi, ja se tulee aina olemaan rakas! Toivottavasti murmulla ja Lunitsilla oli yhtä hauskaa, kuin minulla.

-Lissu

Älä tule paha kakku, tule sokerikakku! Paljon onnea kolmevuotiaalle Sokerinopalle.