Wonderboy 3 Dragon's Trap (original 1989 & remaster 2017)

Ensimmäisenä postauksenani haluan kertoa pelistä, jonka alkuperäinen versio sai minut jäämään pelien jännittävään ja ihmeelliseen maailmaan. Kun ensikertaa lapsena sain kosketuksen bittimaailmaan pelien äärellä, oli tämä se peli. Muistan sen kuin eilisen, kun ensi kertaa sain ihka oman pelin omiin pikku kätösiini (tai sitte vain oman tapaani päätin omia sen veljiltä, kanteen oon ainaki kirjottanu kissankokoisilla kirjaimilla oman nimeni). Alkuperäinen Wonderboy III Dragon’s Trap ilmestyi vuonna 1989 Sega Master Systemille Westonen kehittämänä. Kyseinen konsoli löytyy vieläkin kotopuolesta toimintakuntoisena, harmiksi vain yhtäkään toimivaa ohjainta ei löydy.  Mitä ilmeisimmin hakkasimme Segaa liiankin innokkaasti lapsena veljieni kanssa.

Voitte kuvitella sitä ilon ja onnen määrää, kun kuulin veljeltäni pelin remaster -version julkaisusta. Nostalgian kyynel herähti heti silmäkulmaani, kun aloin miettimään kaikkia niitä tunteja mitä olin uhrannut kyseiseen peliin lapsena. En kyllä usko, että tein mitään pätevää pelissä silloin. Todennäköisimmin vain lentelin Hawk-Manina ympäri kotikylää ja olin iloinen kun sai pelata eläinhahmolla. Olin jo aiemmin aikonut hankkia itselleni Nintendo Switchin, joten luonnollisesti ajattelin hankkia pelin tälle kyseiselle konsolille sillä en malttanut odottaa PC-julkaisua. Enkä kyllä muutenkaan usko, että olisin halunnut pilata lapsuuden pelikokemusta pelaamalla kyseistä peliä näytön äärellä vaikka pääsääntöisesti PC-pelaaja olenkin (PC MASTER RACE!!!!). Remaster version loi DotEmu yhdessä Lizardcuben kanssa, ja julkaisu konsoleille tapahtui huhtikuussa -17. PC:lle peli julkaistaan vasta kesäkuussa.

Mouse-Man taistelun keskellä

Remasteroidussa versiossa voit valita kolmen vaikeusasteen välillä alottaessasi pelin. On Easy, jossa viholliset ovat heikompia ja kuolevat näin ollen nopeammin. Normal, jonka vaikeusaste vastaa alkuperäistä. Ja kolmantena vaihtoehtona Hard, jossa sinulle on annettu tietty aika saada peli läpi. Myös viholliset ovat hard tasolla vaikeampia. Peliin on laitettu mahdollisuus vaihtaa vanhojen ja uusien grafiikoiden sekä musiikkien välillä pelkällä napin painalluksella. Olihan se metkaa kesken pelin painaa nappia ja ihmetellä kuinka paljon eroa uuden ja vanhan välillä on.

Remasteriin on panostettu, sen huomaa heti pelin ulkonäössä ja musiikeissa. Peli on kuin piirroselokuva. Maisemat ovat todella kaunista katsottavaa ja niitä jääkin ihailemaan aina hetkeksi silläkin uhalla, että taivaalla leijuu murhanhimoinen tulta syöksevä pilvi. Itse hahmoista (sekä vihuista) on myös tehty todella valloittavia. Itselleni nousi heti suosikiksi miekkaa perässään vetävä Lion-Man ja hänen jopa leikkisä olemus.

Musiikit pelissä ovat kauniit, mutta jotenkin vanhat chiptunet ovat enemmän mukaansa tempaavia ja luovat itselle ainakin sellaisen sankarin olemuksen. En ihmettelis vaikka lähtisin kyseistä musiikkia kuunnellen pihalle heilumaan jonkun kepin kanssa ja etsimään lohikäärmettä tapettavaksi. Remasterissa kuitenkin muutamasta nopeatempoisesta ”sankarinviitta” –musiikista on tehty hidastempoista ja ehkä jopa hieman unettavan oloistakin. Myös poikkeuksia löytyy, ja pelissä on myöskin niitä kauniita ja tunnelmaa nostattavia kappaleita, joista yksi esimerkki tässä postauksessa. Tämä veisu kuuluu myöskin siihen ”hyvät peliveisut” –listaan itsellä youtubessa.

pelin maisemat ovat silmiä hiveleviä

Mutta mitenkäs se stoori sitte tässä pelissä nyt menikään?

Peli heittää sinut suoraan taistelutantereelle.  Menet Hu-Manina raunioituvaan linnaan taistelemaan pahaa Meka Dragonia vastaan, jossa käykin kehnosti kun saat kirouksen ja muutut Lizard-Maniksi. Pelin idea siis on käytännössä päästä eroon kirouksesta sekä muuntautua takaisin Hu-Maniksi, ja näin pääset taistelemalla eri lohikäärmeiden kanssa. Aina kun päihität dunkun päävihun, muuntaudut eri hahmoksi. Näihin hahmoihin lukeutuu Lizard-Man, Mouse-Man, Pirahna-Man, Lion-Man sekä viimeisenä muttei vähäisimpänä Hawk-Man. Kaikilla hahmoilla on omat taitonsa, esimerkiksi Lizard-Man voi syöstä tulta ja Pirahna-Man uida. Matkan varrella joudut myös keräämään erilaista varustusta itsellesi päästäksesi tuleviin koitoksiin. On miekkaa millä pystyt muuntamaan itseäsi eri hahmojen välillä sekä on haarniskaa, minkä avulla voit kävellä laavassa. Kun olet päihittänyt kaikki 6 lohikäärmettä (mukaanluettuna tämä kirouksen asettaja Meka Dragon) pääset kirouksesta eroon, ja Hu-Man saa oman ihmismuotonsa takaisin.

Vaikkakin alkuperäisen ei oo voittanutta, tulen varmasti monet monet kerrat pelaamaan remasteroitua versiota. Peli itsessään on viihdyttävää ajantappoa, eikä siihen näin toisen läpipeluukerran jälkeen ole vielä kyllästynyt.  Wonderboy 3 Dragon’s Trap on kuitenkin vienyt paikan minun sydämestäni.

Aarinkoosta kesää lukijoille!

-murmu

Ecco the Dolphin: Defender of the Future (2000)

Hei! Lissu tässä. Tänään on aika kirjoittaa minulle rakkaasta pelistä, joka on säilyttänyt paikkansa sydämessäni vuosien ajan. Kyseessä on tietenkin Ecco the Dolphin: Defender of the Future.  Tämä fantasiaa ja scifiä yhdistelevä peli julkaistiin sekä PS2:lle, että Dreamcastille. Itselläni on PS2-versio, joka on itseasiassa aika harvinainen peli. En tiedä itseni lisäksi juurikaan suomalaisia, jotka olisivat tätä pelanneet. Toki peli on tuttu myös Lunitsille ja murmulle, jotka ovat minun kauttani peliin tutustuneet.

Pelin tarinan on kirjoittanut scifikirjailija David Brin, jota on kiittäminen hyvinkin monimutkaisesta juonesta. En jaksa siitä selittää enempää, mutta sanottakoon, että en vuosien pelaamisen jälkeen vieläkään ole oikein perillä siitä, mitä pelissä tapahtuu. Peli jakautuu neljään eri saagaan, jotka ovat kaikki virkistävän erilaisia. Pelin pahiksia ovat haikalojen lisäksi vihamieliset alienit, jotka aikovat valloittaa Maan. Jotenkin pelin sankari sitten päätyy jahtaamaan alienien varastamia ”lahjoja” erilaisiin maailmoihin. Paremmin en osaa juonta selittää. Ehkäpä alkuvideo kuitenkin avaa hieman pelin maailmaa teille lukijoille:

Intron jälkeen peli alkaa kauniissa maisemissa, kun Ecco-delfiini suorittaa pikaisen tutorialin ja tutustuu ympäristöönsä. Eccolla on otsassaan viisi tähden muotoista merkkiä. Ensimmäinen kenttä Aquamarine Bay antaa pelistä sellaisen kuvan, että se on tehty pikkutyttöjä varten. Söpöt delfiinit, valaat ja ylihempeä musiikki ovat kieltämättä hieman harhaanjohtavia. Peli kuitenkin vakavoituu kenttä kentältä, kun juoni alkaa pikkuhiljaa avautumaan pelaajalle.

Pelissä vaikeutta lisää se, että Eccolla on rajattu happimäärä. Tämä hankaloittaa esimerkiksi tunneleissa uimista. Hapen lisäksi Eccolla on perinteinen health-mittari, jota voi parantaa syömällä kaloja.  Pelissä kerätään vitalit-kristalleja, jotka kasvattavat health-mittaria hieman. Muut delfiinit ja erilaiset taikakristallit puhuvat Eccolle ja antavat ohjeita (monesti hyvin vaikeasti ymmärrettäviä) ja kommentteja. Ecco osaa myös hypätä ilmaan ja tehdä erilaisia temppuja, joita on hauska katsella. Ensikertalaisille Eccon ohjaaminen voi olla vaikeaa, mutta kontrolleihin tottuu kyllä nopeasti.

Pelin alussa metsästetään myös erilaisia supervoimia, jotka auttavat Eccoa matkallaan. Voimia käytetään läpi pelin erilaisissa tilanteissa, joissa normaali Ecco ei pysty etenemään. Eccon ystävät läpi aikojen myös opettavat hänelle erilaisia lauluja, joilla voi esimerkiksi saada hain pään sekaisin tai ohjata rauskuja läpi tunneleiden. Lauluja ja voimia täytyy osata käyttää pelin eri osissa, jotta Ecco pääsisi eteenpäin.

Ensimmäinen saaga on pelin helpoin, mutta siihenkin sisältyy omat vaikeutensa. Koko pelin pelottavin bossi, suuri valkohai, täytyy voittaa heti toisessa kentässä. Neljäs kenttä Four Ways of Mystery on pelin raivostuttavimpia ja vaikeimpia, ellei tiedä tarkalleen, mitä pitää tehdä. Saagan tarkoituksena on löytää vaihtoehtoinen reitti Atlantikseen, jossa kummallinen kristallipilari ”The Guardian” on rikkoutunut alienien hyökkäyksen seurauksena. Saagan ympäristö on kaunis ja trooppinen. Vaikeita vastuksia ei juurikaan ole, vaan Ecco taistelee suurimmaksi osaksi haikalojen kanssa. Ainoan miinuksen saa kenttä Atlantis Lost, jonka design olisi voinut olla erittäin kaunis, mutta varsinainen toteutus on lähinnä outo.

Ystävä opettaa Eccolle, miten haita huijataan.

Muita maininnan arvoisia kenttiä ovat Roaring Forces ja Up And Down, joiden upea soundtrack siivittää upeita ympäristöjä. Roaring Forces on pelin ainoa takaa-ajokenttä. Up And Down sisältää kaksi bonuskenttää, jotka voi tietääkseni avata vasta pelin loputtua.  

Kristallit auttavat Eccoa pelin kuluessa.

Seuraava saaga on hieman mielenkiintoisempi. Ecco matkustaa läpi ajan vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, jossa delfiinit on orjuutettu rakentamaan vaarallista asetta. Vesi on tummaa ja likaista. Delfiinit ovat yksinäisiä ja jakautuneet erilaisiin ryhmiin, jotka yrittävät pärjätä tässä kuolevassa maailmassa. Saagassa seikkaillaan ihmisten rakentaman koneiston läpi ja yritetään pelastaa yksi ”lahjoista”.  Kentät ovat ensimmäistä saagaa mielenkiintoisempia ja huomattavasti vaikeampia. Ensimmäinen kenttä Shrine of Controversy on kaunis ja melankolinen. Sen jälkeen luvassa on muun muassa perinteistä gridlock-puzzlea, tunnelisokkeloa ja muuta mukavaa. Kenttä nimeltä Perpetual Fluidity on monien mielestä koko pelin vaikein, sillä siinä on helppo mokata, eikä pelin antamat kryptiset ohjeet auta paljoakaan. Kaikenkaikkiaan saagan kentät ovat sellaisia, että pelaajalla ei ole hajuakaan, mitä pitää tehdä. Jotenkin ne kuitenkin menevät läpi, kun tarpeeksi yrittää!

Shrine of Controversy ja tummanvihreät vedet.

Saagan viimeinen kenttä Sleeping Forces of Doom on pelin hauskin bossi.

Pelin kolmas saaga on ehdoton suosikkini. Maailma on jälleen kerran vaihtoehtoinen tulevaisuus, jossa delfiinit ovat jakautuneet ”klaaniin” ja ”vastarintaan”. Saagassa esiintyvät erittäin coolit punkkaripahisdelfiinit ja vihreät vastarintadelfiinit. Maailma on värikäs ja mielenkiintoinen. Kentät ovat ainakin omasta mielestäni vielä vaikeampia, kuin edellisen saagan. Olen kuitenkin pelannut ne niin monta kertaa läpi, että tiedän tarkalleen, mitä pitää tehdä.  Ensimmäisessä kentässä on koko pelin raivostuttavin kohta, kun Ecco pitää kuljettaa turvallisesti niiden himskatin näkymättömien kuolemalonkeroiden ohi.  Saagassa on myö legendaarinen Hanging Waters –osio, jossa Ecco seikkailee korkealla ilmassa leijuvien vesiputkien avulla kohti tulivuoren huippua. Osio on vaikea, mutta kaunis. Siitä saisi hyvän juomapelin, jossa pitää ottaa shotti joka kerta, kun Ecco tippuu satoja metrejä kohti kuolemaansa. Saaga loppuu pelin mielenkiintoisimpaan bossiin, Mutacloneen, joka minun puolestani olisi saanut olla koko pelin viimeinen vastus. Näin ei kuitenkaan ole... Valitettavasti.

Vihreät delfiinit kuuluvat vastarintaan.

Upeaa designia ja klaanin insinööri-delfiini.

Hanging Waters -kentissä liikutaan ilmassa leijuvissa vesikuplissa ja tunneleissa.

Viimeinen saaga on oikeasti täyttä hevonkakkaa. H. R. Giger –tyyppiset alienit ovat valloittaneet Maan ja pitelevät itsellään viimeistä varastamaansa ”lahjaa”. Nämä raivostuttavat mutta onneksi lyhyet kentät ovat hyvin mitäänsanomattomia verrattuna edelliseen saagaan. Niissä on todella ärsyttäviä minialieneita, jotka hyökkäävät jatkuvasti kimppuun, eikä taustalla ole edes musiikkia. Peli loppuu ”bossiin”, jossa pitää osua alienikuningattaren sydämeen miljoona kertaa ilman happea. Olen pelannut nämä viimeiset kentät muistaakseni vain kerran. Pelin pitäisi loppua Mutacloneen eikä mihinkään surkusaagaan!

Yleisesti ottaen Ecco the Dolphin: Defender of the Future on hankala peli. Kentät ovat moneti erittäin pimeitä, joten on hankalaa nähdä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Ympäristöt ovat myös todella laajoja. Jos pelissä pitää esimerkiksi löytää yksi delfiini, jolle pitää puhua, voi tehtävä olla vaativa. Pienet kohteet hukkuvat suureen ympäristöön. Pelissä on myös hyvin paljon glitchejä, joiden ansiosta Eccon voi ohjata kentän ”ulkopuolelle”. Monesti näin käy vahingossakin. Monet kentät aiheuttavat ainakin minulle tietynlaisen pelkotilan, kun Eccon ympärillä on pelkkää tyhjyyttä kilometrien verran, eikä veden pintaa tai pohjaa näy.

Ensikertalaisten on myös vaikea keksiä, mitä kentissä pitää tehdä. Pelin antamat vihjeet ovat monesti erittäin kryptisiä, eikä osassa kenttiä ole oikeasti mitään järkeä. Dreamcastin versiota on myös (kuulemma) hankala ohjata, joten jos aiot peliä pelata, niin tee se PlayStation 2:lla.

Sitten kuitenkin positiivisiin asioihin. Eccon juoni ja ympäristöt ovat mielenkiintoisia. Soundtrack ja äänet ovat loistavia. Kolmas saaga on niin hieno, että se ansaitsisi oman pelinsä. Suosikkikenttäni pelissä on Lair of Evil, jonka design ja tunnelma ovat loistavia. Vaikeatkin kentät ovat pelattavia ja palkitsevia, kun ne pääsee läpi. Ecco: DotF oli hyvin pitkään suosikkipelini, ja pyörinkin pitkään netin Ecco-fanisivuilla. Rakkaus delfiineihin syttyi myös samoihin aikoihin, kun sain pelin aikoinaan ala-asteen viimeisillä luokilla. (En muista tarkkaan, minä vuonna pelin sain.) Pelin ilmestyessä vuonna 2000 se oli graafisesti erittäin upea peli, jonka ympäristöt tuntuivat realistisilta. Tällaisia vedenalaisia pelejä saisi olla enemmänkin! Voin vain kuvitella, miltä Ecco näyttäisi modernilla tekniikalla toteutettuna. Pelin grafiikat ovat tänäkin päivänä hienot. Varsinkin Hanging Waters –osio on edelleenkin upea!

Lair of Evil ja mystiset käytävät.

Hankaluudestaan huolimatta Ecco the Dolphin: Defender of the Futurella on paikka sydämessäni. Tulen pelaamaan sen vielä monesti läpi. Peli ei ole yhtä rakastettu klassikko, kuin sen aiemmat osat, mutta minulle se on ainoa oikea Ecco-peli. Harmillisesti sarjaan ei ole tulossa uusia osia. Mutta ken tietää, ehkä vielä joskus joku keksii tehdä delfiini-aiheisen pelin, jossa seikkailtaisiin kauniissa trooppisessa meressä!

Aurinkoista kesänalkua kaikille lukijoille!

- Lissu

Crash Bandicoot 2: Cortex Strikes Back (1997)

Heipähei kaikille lukijoille! Olen Lissu, ja tänään kirjoitan edellisen kirjoitukseni jatko-osan. Crash Bandicoot 2: Cortex Strikes Back julkaistiin vuonna 1997 ja sen juoni jatkuu suoraan edellisen osan lopusta. Tähän sarjan toiseen osaan tuli paljon uutta, mutta Bandicoot-pelien tunnelma pysyi ennallaan. Tunnelma onkin oikein uniikki.

Meidän perheeseen peli hankittiin vähän myöhässä. Pelasimme sarjan kolmannen osan itseasiassa ennen toista. Siitä huolimatta Crash Bandicoot 2 on ainakin minulle yksi lapsuuteni klassikoista. En muista ollenkaan, minä vuonna peli meille hankittiin, mutta onneksi niin kuitenkin kävi, tai olisin missannut hienon pelikokemuksen. Muistan kuitenkin pelanneeni peliä ahkerasti yrittäen saada jokaisen prosentin hankittua, mutta pelin 100%-suoritukseen en yltänyt vuosiin. Mikäli oikein muistan, sain vasta 2000-luvun puolella pelin aivan kokonaan läpi.

Crash Bandicoot 2 alkaa siitä, kun pelisarjan pahis Neo Cortex laittaa Crashin keräämään erityisiä voimakristalleja, jotka löytyvät pelattavista kentistä. Siinäpä se juoni sitten olikin. Pelissä on useita uusia hahmoja (lähinnä bosseja), joihin lukeutuu myös Crashin sisko Coco. Coco ei ole vielä tässä pelissä pelattava hahmo, mutta hän ilmestyy silloin tällöin hologrammina antamaan veljelleen ohjeita.  Crashin tyttöystävää Tawnaa ei tavata enää. 

Sarjan ensimmäisessä osassa liikuttiin kolmella trooppisella saarella, kun taas kakkososassa seikkaillaan kummallisessa teleportteja täynnä olevalla alueella. Seuraavaan kerrokseen pääsee, kun on saanut edellisen kerroksen kaikki kentät läpi ja voittanut välillä olevan bossin. Bossit ovat jälleen kerran kohtalaisen helppoja, mikä on sinänsä kiva juttu, sillä ainakaan kukaan ei jää jumittamaan niihin kovin pitkäksi aikaa. Ainoa hieman vaikeampi bossi on viimeinen, sillä siinä pitää käyttää sitä perhanan avaruuslentosysteemireppua.

Kenttiin liikutaan portaalien kautta.

Kentät ovat tässä pelissä hauskoja ja mielikuvituksellisia. Crash seikkailee tutun viidakon lisäksi talvimaisemissa, viemäreissä ja tulevaisuuden tehtaissa ja raunioilla. Ratsastuskenttiäkin pelistä löytyy - tällä kertaa söpön pikku jääkarhun Polarin tähdittäminä. Joissain kentissä myös ohjataan jotain kummallista moottorilautan tyylistä laitetta vedessä. Muitakin edellisestä pelistä tuttuja konsepteja on mukana: valtavaa lumipalloa karkuun juoksemista ja pimeässä kompurointia väliaikaisen valonlähteen kanssa. Aivan uusiakin juttuja on toki mukana. Painottomassa tilassa jetpackin kanssa lentoa ja mehiläispesien asukkien varomista.

Jäällä on liukasta! Ja nuo perhanan pingviinit...

Viemäreissä on jostain syystä liekinheittimin varustettuja miehiä.

Toki minullakin on suosikkeja ja inhokkeja. Rauniokentät ovat minusta vähän surkeita verrattuna Crash 1:n vastaaviin. Talvikentät ovat kivoja, lukuunottamatta kenttää Cold Hard Crash, joka aiheuttaa minulle joka kerta harmaita hiuksia. Jetpack-kentät ovat myös raivostuttavia ihan vain siksi, kun niiden kontrollit ovat aivan päin helvettiä. Viemärikentät ja Polar-kentät ovat mielestäni parhaita. Polar-kentät ovat minulla visusti lihasmuistissa, ja pääsisin ne läpi sokeanakin.

Kristallien lisäksi pelissä kerätään tietenkin värillisiä ja värittömiä timantteja. Timanttisysteemi on huomattavatsi helpompi, kuin ensimmäisessä Crashissa. Nyt pelaaja saa kuolla niin monesti, kuin haluaa, kunhan kaikki laatikot ovat kerätty. Tällä kertaa myös bonusratojen laatikot lasketaan mukaan. Joissain kentissä on myös "no death" -ratoja, jotka ilmestyvät niille, jotka ovat selvinneet pitkälle kuolematta. Monet näistä erityisistä radoista (myös timanttiradat) ovat kyllä todella vaikeita. Juuri niihin jumitin pienenä, kun yritin 100%-suoritusta tehdä.

Raunioissa on pimeää.

Uutta pelissä on myös ryömiminen, slide-hyökkäys, korkea hyppy ja body slam. Niiden ansiosta Crashin ohjaaminen on mielenkiintoisempaa, kuin ensimmäisessä pelissä. Muutenkin kontrollit tuntuvat jotenkin sujuvimmalta. Mutta sehän on ihan luonnollista! Naughty Dogin tekijöillä on kuitenkin ollut vuosi aikaa pelien välissä kehittää ohjattavuutta. Kolmanteen peliin niitä on hiottu vielä entisestään, mutta se on tarina toiselle ajalle.

Mutta mitä mieltä olen pelistä? Omat kokemukseni ovat olleet positiivisia, ja peli on minulle rakas. Pelin soundtrack ei ole mielestäni yhtä mieleenpainuva, kuin ensimmäisen, mutta silti ihan OK. Ehdottomasti paras raita on jetpack-kenttien taustamusiikki. Suosikkihahmoni on Komodo Joe, joka ensiintyy bossina yhdessä veljensä Komodo Moen kanssa. Suosikkikenttäni on Totally Bear, jossa ratsastetaan Polarilla pimeässä talviyössä. Verrattuna sarjan ensimmäiseen osaan, Crash Bandicoot 2 on monipuolisempi ja ehkä jollain tapaa jännittävämpi peli. Vaikka timanttien keruusysteemi on helpotettu, ei peli kuitenkaan kovin helppo ole. Vaikeat bonusradat ja salaisuudet pitävät siitä huolen.

Siinä muutama ajatus Crash 2:sta. Kiitos kaikille lukijoille!

- Lissu

Crash Bandicoot (1996)

Noniin! Lissu tässä. On aika korkata uusi blogi, ja sen teen eräällä minulle rakkaalla pelillä. Kyseessä on tietenkin ensimmäinen Crash Bandicoot, joka ilmestyi PlayStationille vuonna 1996.

Ensimmäinen kosketus tähän peliin minulla oli, kun meille ostetun Mickey's Wild Adventures -pelin (josta on myös tulossa tekstiä jossain vaiheessa) demolevyltä löytyi yksi kentällinen Crash Bandicoottia. Tämä kenttä oli varsinaisen pelin toinen kenttä nimeltä Jungle Rollers. Peli tuntui koko perheestä aivan mahtavalta, joten pakkohan se oli ostaa. Ellen ole väärässä, Crash Bandicoot oli siis toinen ostamamme PS1-peli. Ja voi sentään, kun sitä tuli hakattua koko perheen voimin.

Pelin juoni on aika simppeli. Crashin tyttöystävä Tawna on vankina pelin pahiksen N. Cortexin tornissa, ja hänet pitää pelastaa. Pelissä liikutaan kolmella trooppisella saarella ja liikutaan kentästä toiseen.

Crash Bandicoot tunnetaan siitä, että vaikka peli sinänsä on simppeli ja paikoittain liiankin helppo, on sen saaminen 100% valmiiksi erittäin vaikeaa. Pelissä kerätään kirkkaita ja värikkäitä timantteja, joita saa rikkomalla kaikki kenttien laatikot. Helpon kuuloista? Vaikeaksi homman tekee se, ettei kuolla saa kertaakaan. Kuoleminen laatikoita kerätessä nollaa koko laatikkojutun niin, ettei edes backtrackaaminen auta. (Olen itse kokeillut tätä, eikä auttanut.) Onneksi pelissä saa lisäelämiä erittäin helposti, sillä sadalla wumpa-hedelmällä saa yhden elämän. Ja hedelmiä pelissä riittää. Lisää vaikeutta peliin tuovat myös erilaiset bonus-kentät. Osa näistä on lähestulkoon mahdottomia voittaa, ja jos epäonnistut, niin toista yritystä et saa muuten kuin aloittamalla koko kentän alusta.

Pelin kentät vaikeutuvat loppua kohti. Osa niistä on kivoja, ja osa turhauttavia. Kivoihin kenttiin mielestäni lukeutuvat esimerkiksi ne jokikentät, joissa kellutaan liikkuvilla lehdillä ja varotaan lihansyöjäkasveja. Hauskoja ovat myös pelin kaksi ratsastuskenttää Hog Wild ja Whole Hog, joissa ohjataan villisialla ratsastavaa Crashia. Myös siltakentät ovat kivoja. Oikeastaan suurin osa kentistä on kivoja, kunnes päästään kolmannelle saarelle.

Viidakossa on tällaisia kivisiä rullia.

Pelin inhottavatkin kentät ovat minun mielestäni ihan hauskoja, kunnes ne pitää suorittaa kuolematta loppuun asti. Näihin lukeutuvat muun muassa toinen rauniokentistä Sunset Vista, kolmannen saaren Slippery Climb ja oma inhokkini The Lab. Jos näistä lähtee hakemaan timanttisuoritusta, saa kirota aika usein. Tämä timanttisysteemi on tulevissa Crash-peleissä onneksi korjattu. Niissä timanttiin riittää pelkkien laatikoiden saaminen.

Pelin sillat ovat "vähän" hajalla.

Jaws of Darkness. Suoraan painajaisista.

Pelissä on kuusi erilaista bossia. Kaikki niistä ovat olleet minulle erittäin helppoja. Ainoa hieman vaikea on loppuvastus N. Cortex, jota pitää hetki harjoitella ennen voittamista. Bosseihin ei tarvitse osua kovin montaa kertaa, eivätkä ne osu pelaajaan vaikka kuinka yrittäisivät. Minusta hauskin bossi on Nitrus Brio, joka muuttuu vihreäksi monsteriksi kesken taistelun.

Pelin soundtrack on muuten aivan loistava. Varsinkin lopputekstien musiikki. Se on niin hyvä, että otin sen itseasiassa puhelimeni soittoääneksi. Muut biisit kohottavat kivasti tunnelmaa ja ovat koomisia ja taitavasti tehtyjä yhtä aikaa. Lopputeksien lisäksi kivoja kappaleita ovat villisikakenttien ja pimeässäjuoksukenttien biisit. Tai no äh... Kaikki kappaleet ovat hyviä omalla tavallaan!

En edes muista, kuinka monta kertaa olen pelin pelannut läpi. Muistan, kun pienenä pidin Crash Bandicoot -vihkoa, johon merkkasin jokaikisen PS1-salasanan, jonka pelistä sain. (Salasanat toimivat vähän niinkuin tallennetut pelit.) Muutaman kerran olen onnistunut saamaan sen 100% ihan itse ilman isoveljen apua. Ehkä vielä joskus otan asiakseni sen tehdä uudestaan, mutta kauhulla muistelen, miten vaikeaa se oli.

Kyllähän Crash Bandicoot 1 on minulle rakas peli. Siinä seikkaillaan viidakosta raunioihin ja tehtaan kaltaisista halleista hylättyihin temppeleihin. Pelistä tulevat mieleen jännitystä täynnä olleet koko perheen peli-illat jouluisin ja muulloinkin. Muistan myös erään läpipeluun pari vuotta sitten, kun Lunitsin kanssa yritettiin pelata peliä, ja saimme tasan nolla timanttia. Saavutus kait sekin...

Jakakaa ihmeessä omia muistoja ja kokemuksia tästä pelistä kommenteissa! Näin saamme uuden blogin kivasti alkuun. Pian myös tulossa blogin viralliset facebook-sivut ja muuta kivaa. Lissu toivottaa nyt hyvää yötä ja palaa pian asiaan Crash Bandicoot -sarjan muilla osilla. =)

- Lissu