Ecco the Dolphin: Defender of the Future (2000)

Hei! Lissu tässä. Tänään on aika kirjoittaa minulle rakkaasta pelistä, joka on säilyttänyt paikkansa sydämessäni vuosien ajan. Kyseessä on tietenkin Ecco the Dolphin: Defender of the Future.  Tämä fantasiaa ja scifiä yhdistelevä peli julkaistiin sekä PS2:lle, että Dreamcastille. Itselläni on PS2-versio, joka on itseasiassa aika harvinainen peli. En tiedä itseni lisäksi juurikaan suomalaisia, jotka olisivat tätä pelanneet. Toki peli on tuttu myös Lunitsille ja murmulle, jotka ovat minun kauttani peliin tutustuneet.

Pelin tarinan on kirjoittanut scifikirjailija David Brin, jota on kiittäminen hyvinkin monimutkaisesta juonesta. En jaksa siitä selittää enempää, mutta sanottakoon, että en vuosien pelaamisen jälkeen vieläkään ole oikein perillä siitä, mitä pelissä tapahtuu. Peli jakautuu neljään eri saagaan, jotka ovat kaikki virkistävän erilaisia. Pelin pahiksia ovat haikalojen lisäksi vihamieliset alienit, jotka aikovat valloittaa Maan. Jotenkin pelin sankari sitten päätyy jahtaamaan alienien varastamia ”lahjoja” erilaisiin maailmoihin. Paremmin en osaa juonta selittää. Ehkäpä alkuvideo kuitenkin avaa hieman pelin maailmaa teille lukijoille:

Intron jälkeen peli alkaa kauniissa maisemissa, kun Ecco-delfiini suorittaa pikaisen tutorialin ja tutustuu ympäristöönsä. Eccolla on otsassaan viisi tähden muotoista merkkiä. Ensimmäinen kenttä Aquamarine Bay antaa pelistä sellaisen kuvan, että se on tehty pikkutyttöjä varten. Söpöt delfiinit, valaat ja ylihempeä musiikki ovat kieltämättä hieman harhaanjohtavia. Peli kuitenkin vakavoituu kenttä kentältä, kun juoni alkaa pikkuhiljaa avautumaan pelaajalle.

Pelissä vaikeutta lisää se, että Eccolla on rajattu happimäärä. Tämä hankaloittaa esimerkiksi tunneleissa uimista. Hapen lisäksi Eccolla on perinteinen health-mittari, jota voi parantaa syömällä kaloja.  Pelissä kerätään vitalit-kristalleja, jotka kasvattavat health-mittaria hieman. Muut delfiinit ja erilaiset taikakristallit puhuvat Eccolle ja antavat ohjeita (monesti hyvin vaikeasti ymmärrettäviä) ja kommentteja. Ecco osaa myös hypätä ilmaan ja tehdä erilaisia temppuja, joita on hauska katsella. Ensikertalaisille Eccon ohjaaminen voi olla vaikeaa, mutta kontrolleihin tottuu kyllä nopeasti.

Pelin alussa metsästetään myös erilaisia supervoimia, jotka auttavat Eccoa matkallaan. Voimia käytetään läpi pelin erilaisissa tilanteissa, joissa normaali Ecco ei pysty etenemään. Eccon ystävät läpi aikojen myös opettavat hänelle erilaisia lauluja, joilla voi esimerkiksi saada hain pään sekaisin tai ohjata rauskuja läpi tunneleiden. Lauluja ja voimia täytyy osata käyttää pelin eri osissa, jotta Ecco pääsisi eteenpäin.

Ensimmäinen saaga on pelin helpoin, mutta siihenkin sisältyy omat vaikeutensa. Koko pelin pelottavin bossi, suuri valkohai, täytyy voittaa heti toisessa kentässä. Neljäs kenttä Four Ways of Mystery on pelin raivostuttavimpia ja vaikeimpia, ellei tiedä tarkalleen, mitä pitää tehdä. Saagan tarkoituksena on löytää vaihtoehtoinen reitti Atlantikseen, jossa kummallinen kristallipilari ”The Guardian” on rikkoutunut alienien hyökkäyksen seurauksena. Saagan ympäristö on kaunis ja trooppinen. Vaikeita vastuksia ei juurikaan ole, vaan Ecco taistelee suurimmaksi osaksi haikalojen kanssa. Ainoan miinuksen saa kenttä Atlantis Lost, jonka design olisi voinut olla erittäin kaunis, mutta varsinainen toteutus on lähinnä outo.

Ystävä opettaa Eccolle, miten haita huijataan.

Muita maininnan arvoisia kenttiä ovat Roaring Forces ja Up And Down, joiden upea soundtrack siivittää upeita ympäristöjä. Roaring Forces on pelin ainoa takaa-ajokenttä. Up And Down sisältää kaksi bonuskenttää, jotka voi tietääkseni avata vasta pelin loputtua.  

Kristallit auttavat Eccoa pelin kuluessa.

Seuraava saaga on hieman mielenkiintoisempi. Ecco matkustaa läpi ajan vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, jossa delfiinit on orjuutettu rakentamaan vaarallista asetta. Vesi on tummaa ja likaista. Delfiinit ovat yksinäisiä ja jakautuneet erilaisiin ryhmiin, jotka yrittävät pärjätä tässä kuolevassa maailmassa. Saagassa seikkaillaan ihmisten rakentaman koneiston läpi ja yritetään pelastaa yksi ”lahjoista”.  Kentät ovat ensimmäistä saagaa mielenkiintoisempia ja huomattavasti vaikeampia. Ensimmäinen kenttä Shrine of Controversy on kaunis ja melankolinen. Sen jälkeen luvassa on muun muassa perinteistä gridlock-puzzlea, tunnelisokkeloa ja muuta mukavaa. Kenttä nimeltä Perpetual Fluidity on monien mielestä koko pelin vaikein, sillä siinä on helppo mokata, eikä pelin antamat kryptiset ohjeet auta paljoakaan. Kaikenkaikkiaan saagan kentät ovat sellaisia, että pelaajalla ei ole hajuakaan, mitä pitää tehdä. Jotenkin ne kuitenkin menevät läpi, kun tarpeeksi yrittää!

Shrine of Controversy ja tummanvihreät vedet.

Saagan viimeinen kenttä Sleeping Forces of Doom on pelin hauskin bossi.

Pelin kolmas saaga on ehdoton suosikkini. Maailma on jälleen kerran vaihtoehtoinen tulevaisuus, jossa delfiinit ovat jakautuneet ”klaaniin” ja ”vastarintaan”. Saagassa esiintyvät erittäin coolit punkkaripahisdelfiinit ja vihreät vastarintadelfiinit. Maailma on värikäs ja mielenkiintoinen. Kentät ovat ainakin omasta mielestäni vielä vaikeampia, kuin edellisen saagan. Olen kuitenkin pelannut ne niin monta kertaa läpi, että tiedän tarkalleen, mitä pitää tehdä.  Ensimmäisessä kentässä on koko pelin raivostuttavin kohta, kun Ecco pitää kuljettaa turvallisesti niiden himskatin näkymättömien kuolemalonkeroiden ohi.  Saagassa on myö legendaarinen Hanging Waters –osio, jossa Ecco seikkailee korkealla ilmassa leijuvien vesiputkien avulla kohti tulivuoren huippua. Osio on vaikea, mutta kaunis. Siitä saisi hyvän juomapelin, jossa pitää ottaa shotti joka kerta, kun Ecco tippuu satoja metrejä kohti kuolemaansa. Saaga loppuu pelin mielenkiintoisimpaan bossiin, Mutacloneen, joka minun puolestani olisi saanut olla koko pelin viimeinen vastus. Näin ei kuitenkaan ole... Valitettavasti.

Vihreät delfiinit kuuluvat vastarintaan.

Upeaa designia ja klaanin insinööri-delfiini.

Hanging Waters -kentissä liikutaan ilmassa leijuvissa vesikuplissa ja tunneleissa.

Viimeinen saaga on oikeasti täyttä hevonkakkaa. H. R. Giger –tyyppiset alienit ovat valloittaneet Maan ja pitelevät itsellään viimeistä varastamaansa ”lahjaa”. Nämä raivostuttavat mutta onneksi lyhyet kentät ovat hyvin mitäänsanomattomia verrattuna edelliseen saagaan. Niissä on todella ärsyttäviä minialieneita, jotka hyökkäävät jatkuvasti kimppuun, eikä taustalla ole edes musiikkia. Peli loppuu ”bossiin”, jossa pitää osua alienikuningattaren sydämeen miljoona kertaa ilman happea. Olen pelannut nämä viimeiset kentät muistaakseni vain kerran. Pelin pitäisi loppua Mutacloneen eikä mihinkään surkusaagaan!

Yleisesti ottaen Ecco the Dolphin: Defender of the Future on hankala peli. Kentät ovat moneti erittäin pimeitä, joten on hankalaa nähdä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Ympäristöt ovat myös todella laajoja. Jos pelissä pitää esimerkiksi löytää yksi delfiini, jolle pitää puhua, voi tehtävä olla vaativa. Pienet kohteet hukkuvat suureen ympäristöön. Pelissä on myös hyvin paljon glitchejä, joiden ansiosta Eccon voi ohjata kentän ”ulkopuolelle”. Monesti näin käy vahingossakin. Monet kentät aiheuttavat ainakin minulle tietynlaisen pelkotilan, kun Eccon ympärillä on pelkkää tyhjyyttä kilometrien verran, eikä veden pintaa tai pohjaa näy.

Ensikertalaisten on myös vaikea keksiä, mitä kentissä pitää tehdä. Pelin antamat vihjeet ovat monesti erittäin kryptisiä, eikä osassa kenttiä ole oikeasti mitään järkeä. Dreamcastin versiota on myös (kuulemma) hankala ohjata, joten jos aiot peliä pelata, niin tee se PlayStation 2:lla.

Sitten kuitenkin positiivisiin asioihin. Eccon juoni ja ympäristöt ovat mielenkiintoisia. Soundtrack ja äänet ovat loistavia. Kolmas saaga on niin hieno, että se ansaitsisi oman pelinsä. Suosikkikenttäni pelissä on Lair of Evil, jonka design ja tunnelma ovat loistavia. Vaikeatkin kentät ovat pelattavia ja palkitsevia, kun ne pääsee läpi. Ecco: DotF oli hyvin pitkään suosikkipelini, ja pyörinkin pitkään netin Ecco-fanisivuilla. Rakkaus delfiineihin syttyi myös samoihin aikoihin, kun sain pelin aikoinaan ala-asteen viimeisillä luokilla. (En muista tarkkaan, minä vuonna pelin sain.) Pelin ilmestyessä vuonna 2000 se oli graafisesti erittäin upea peli, jonka ympäristöt tuntuivat realistisilta. Tällaisia vedenalaisia pelejä saisi olla enemmänkin! Voin vain kuvitella, miltä Ecco näyttäisi modernilla tekniikalla toteutettuna. Pelin grafiikat ovat tänäkin päivänä hienot. Varsinkin Hanging Waters –osio on edelleenkin upea!

Lair of Evil ja mystiset käytävät.

Hankaluudestaan huolimatta Ecco the Dolphin: Defender of the Futurella on paikka sydämessäni. Tulen pelaamaan sen vielä monesti läpi. Peli ei ole yhtä rakastettu klassikko, kuin sen aiemmat osat, mutta minulle se on ainoa oikea Ecco-peli. Harmillisesti sarjaan ei ole tulossa uusia osia. Mutta ken tietää, ehkä vielä joskus joku keksii tehdä delfiini-aiheisen pelin, jossa seikkailtaisiin kauniissa trooppisessa meressä!

Aurinkoista kesänalkua kaikille lukijoille!

- Lissu