torstai 18. toukokuuta 2017

Crash Bandicoot 2: Cortex Strikes Back (1997)

Heipähei kaikille lukijoille! Olen Lissu, ja tänään kirjoitan edellisen kirjoitukseni jatko-osan. Crash Bandicoot 2: Cortex Strikes Back julkaistiin vuonna 1997 ja sen juoni jatkuu suoraan edellisen osan lopusta. Tähän sarjan toiseen osaan tuli paljon uutta, mutta Bandicoot-pelien tunnelma pysyi ennallaan. Tunnelma onkin oikein uniikki.

Meidän perheeseen peli hankittiin vähän myöhässä. Pelasimme sarjan kolmannen osan itseasiassa ennen toista. Siitä huolimatta Crash Bandicoot 2 on ainakin minulle yksi lapsuuteni klassikoista. En muista ollenkaan, minä vuonna peli meille hankittiin, mutta onneksi niin kuitenkin kävi, tai olisin missannut hienon pelikokemuksen. Muistan kuitenkin pelanneeni peliä ahkerasti yrittäen saada jokaisen prosentin hankittua, mutta pelin 100%-suoritukseen en yltänyt vuosiin. Mikäli oikein muistan, sain vasta 2000-luvun puolella pelin aivan kokonaan läpi.

Crash Bandicoot 2 alkaa siitä, kun pelisarjan pahis Neo Cortex laittaa Crashin keräämään erityisiä voimakristalleja, jotka löytyvät pelattavista kentistä. Siinäpä se juoni sitten olikin. Pelissä on useita uusia hahmoja (lähinnä bosseja), joihin lukeutuu myös Crashin sisko Coco. Coco ei ole vielä tässä pelissä pelattava hahmo, mutta hän ilmestyy silloin tällöin hologrammina antamaan veljelleen ohjeita.  Crashin tyttöystävää Tawnaa ei tavata enää. 

Sarjan ensimmäisessä osassa liikuttiin kolmella trooppisella saarella, kun taas kakkososassa seikkaillaan kummallisessa teleportteja täynnä olevalla alueella. Seuraavaan kerrokseen pääsee, kun on saanut edellisen kerroksen kaikki kentät läpi ja voittanut välillä olevan bossin. Bossit ovat jälleen kerran kohtalaisen helppoja, mikä on sinänsä kiva juttu, sillä ainakaan kukaan ei jää jumittamaan niihin kovin pitkäksi aikaa. Ainoa hieman vaikeampi bossi on viimeinen, sillä siinä pitää käyttää sitä perhanan avaruuslentosysteemireppua.


Kenttiin liikutaan portaalien kautta.


Kentät ovat tässä pelissä hauskoja ja mielikuvituksellisia. Crash seikkailee tutun viidakon lisäksi talvimaisemissa, viemäreissä ja tulevaisuuden tehtaissa ja raunioilla. Ratsastuskenttiäkin pelistä löytyy - tällä kertaa söpön pikku jääkarhun Polarin tähdittäminä. Joissain kentissä myös ohjataan jotain kummallista moottorilautan tyylistä laitetta vedessä. Muitakin edellisestä pelistä tuttuja konsepteja on mukana: valtavaa lumipalloa karkuun juoksemista ja pimeässä kompurointia väliaikaisen valonlähteen kanssa. Aivan uusiakin juttuja on toki mukana. Painottomassa tilassa jetpackin kanssa lentoa ja mehiläispesien asukkien varomista.


Jäällä on liukasta! Ja nuo perhanan pingviinit...


Viemäreissä on jostain syystä liekinheittimin varustettuja miehiä.


Toki minullakin on suosikkeja ja inhokkeja. Rauniokentät ovat minusta vähän surkeita verrattuna Crash 1:n vastaaviin. Talvikentät ovat kivoja, lukuunottamatta kenttää Cold Hard Crash, joka aiheuttaa minulle joka kerta harmaita hiuksia. Jetpack-kentät ovat myös raivostuttavia ihan vain siksi, kun niiden kontrollit ovat aivan päin helvettiä. Viemärikentät ja Polar-kentät ovat mielestäni parhaita. Polar-kentät ovat minulla visusti lihasmuistissa, ja pääsisin ne läpi sokeanakin.

Kristallien lisäksi pelissä kerätään tietenkin värillisiä ja värittömiä timantteja. Timanttisysteemi on huomattavatsi helpompi, kuin ensimmäisessä Crashissa. Nyt pelaaja saa kuolla niin monesti, kuin haluaa, kunhan kaikki laatikot ovat kerätty. Tällä kertaa myös bonusratojen laatikot lasketaan mukaan. Joissain kentissä on myös "no death" -ratoja, jotka ilmestyvät niille, jotka ovat selvinneet pitkälle kuolematta. Monet näistä erityisistä radoista (myös timanttiradat) ovat kyllä todella vaikeita. Juuri niihin jumitin pienenä, kun yritin 100%-suoritusta tehdä.


Raunioissa on pimeää.


Uutta pelissä on myös ryömiminen, slide-hyökkäys, korkea hyppy ja body slam. Niiden ansiosta Crashin ohjaaminen on mielenkiintoisempaa, kuin ensimmäisessä pelissä. Muutenkin kontrollit tuntuvat jotenkin sujuvimmalta. Mutta sehän on ihan luonnollista! Naughty Dogin tekijöillä on kuitenkin ollut vuosi aikaa pelien välissä kehittää ohjattavuutta. Kolmanteen peliin niitä on hiottu vielä entisestään, mutta se on tarina toiselle ajalle.

Mutta mitä mieltä olen pelistä? Omat kokemukseni ovat olleet positiivisia, ja peli on minulle rakas. Pelin soundtrack ei ole mielestäni yhtä mieleenpainuva, kuin ensimmäisen, mutta silti ihan OK. Ehdottomasti paras raita on jetpack-kenttien taustamusiikki. Suosikkihahmoni on Komodo Joe, joka ensiintyy bossina yhdessä veljensä Komodo Moen kanssa. Suosikkikenttäni on Totally Bear, jossa ratsastetaan Polarilla pimeässä talviyössä. Verrattuna sarjan ensimmäiseen osaan, Crash Bandicoot 2 on monipuolisempi ja ehkä jollain tapaa jännittävämpi peli. Vaikka timanttien keruusysteemi on helpotettu, ei peli kuitenkaan kovin helppo ole. Vaikeat bonusradat ja salaisuudet pitävät siitä huolen.



Siinä muutama ajatus Crash 2:sta. Kiitos kaikille lukijoille!
- Lissu



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti